perhe

Vauvavuoden opetukset

Olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni, että haluaisin jollakin tavalla vetää yhteen kulunutta vauvavuotta kaikkine kokemuksineen ja ajatuksineen. Se tuntuu kuitenkin tällä hetkellä lähes mahdottomalta tehtävältä. Ehkä siksi, että sen kaiken käsitteleminen on vielä jollain lailla niin kovasti kesken. Meneekin varmasti vuosia, ennen kuin kaikki lapsen saamiseen liittyvät tunnemyrskyt ja henkiset kasvut kaikkine kipuiluineen, sekä onnistumisineen asettuvat pääkopassani jonkinlaiseen järjestykseen. Varmasti sitten osaan jo vastata fiksusti ja kaikenkattavasti kysymyksiin siitä, miten vauvavuosi muutti minua tai meitä. Tällä hetkellä toinen puoli minusta kokee hyvin vahvasti pysyneensä ennallaan ja toinen puoli taas on joku aivan muu. Sama mieli, sama sydän. Sama nainen. Ja silti niin erilainen. Jotain haluaisin teille kuitenkin tarjota. Jonkinlaista yhteenvetoa siitä, että millaista se kaikki oikein oli. Mitä kaikkea vauvavuosi minulle opetti ja antoi? Paljon olenkin teille jo kertonut, mutta varmasti yhtä paljon on jäänyt kertomattakin.

Sen sijaan, että vuodattaisin omaan melankoliseen ja kyynelkanavia ärsyttävään keittiöpsykologiatyyliini vauvavuoden koukeroita, ajattelin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa. Ajattelin, että leikkisin sellaista leikkiä, nimeltä vauvavuoden topkolmoset. Ja näin sitä leikkiä leikitään: 

VAUVAVUODEN 

Kysytyimmät 

  1. Vieläkö sitä maitoa riittää? 
  2. Missä vauva on? 
  3. Koskas Ruusunen sitten saa pikkusiskon/veljen? 

En tule koskaan unohtamaan imetystaipaleeni ensimmäistä kolmea kuukautta. Sitä, miten monen monituista kertaa minua kehotettiin antamaan korviketta/tutti/PERUNAA rinnan sijaan, koska maitoni ei kuulemma tulisi riittämään tai koska vauvan ei pidä olla rinnalla kellon ympäri. Saan kiittää jääräpäisyyttäni ja olen aina oikeassa -asennettani siitä, että alkuvaiheen haasteista huolimatta maito riitti ja riittää edelleen. 

En tule koskaan unohtamaan sitä vitutuksen määrää, kun toisinaan postuessani kotoa ilman Ruususta, ensimmäinen vastaantuleva henkilö kysyi ensimmäisenä hänen sijaintiaan. No missäköhän, ajattelin ja tunsin miten sauhu jo nousi korvista.Toisinaan pyörittelin mielessäni erilaisia, omasta mielestäni nasevia ja hauskoja, vastausvaihtoehtoja. Mutta totesin sitten kuitenkin lempeästi hymyillen: isänsä kanssa kotona, oikein hyvässä hoidossa. Tuntui pelottavalta ajatella, että vielä vuonna 2017 ÄIDIN PAIKKA ON KOTONA ja pelkällä kauppareissulla minun tuli tehdä selontekoa siitä, MINNE olen lapseni nyt jättänyt ja KENEN kanssa. 

Kohta kolme muuttui tällaiseen muotoonsa Ruususen syntymän jälkeen. Sitä ennen se ehti olla Varpun kuoleman jälkeen "ei kun uutta putkeen vaan"/"koska aiotte yrittää uutta raskautta" muodossa. Vastaukseni sen sijaan ei ole muuttunut miksikään. Se on edelleen hyvin vahvasti EN TIEDÄ. 

Todetuimmat 

  1. "Nauti nyt vielä/Ei tuo vielä mitään. Odotahan vain, kun.........." 
  2. "Se on vain vaihe". 
  3. "Millai lainka ennevanhaa pysyttiin elossa/tultiin toimeen/osattiin yhtään mitään. Hyvin pysyitte tekin hengissä ilman/vaikka/siltikin........" 

Toisen kokemusten vähättely varjostaa turhan usein äitien välisiä keskusteluja. Niin positiivisissa kuin negatiivisissa asioissa. Unohdetaan, että olemme yksilöitä ja koemme/suhtaudumme asioihin hyvin eri tavoin. Pyritään löytämään jonkinlainen korkein kärsimyksen aste, milloin olisi oikeasti "lupa" valittaa/olla väsynyt/lopussa. Ja sitten, jos pyyhkii hyvin, joku muistaa kuitenkin muistuttaa: odotahan vain. Odotahan vain. Onnekseni olen törmännyt tähän enimmäkseen vain Somessa, en omissa mammaporukoissani. 

Jos olisin saanut euron jokaisesta kuulemastani/lukemastani/lausumastani se on vain vaihe -lausahduksesta, olisin voinut maksaa uuden puhelimeni niillä kolikoilla. Miten paljon yhteen lauseeseen voikaan mahtua samanikaisesti sekä voimaannuttavaa tsemppiä, että vitutuskäyrän nostattavaa ahdistusta. JA SITTEN TULEE TAAS SEURAAVA VAIHE. 

Joka kerta, kun törmään joko oikeassa eämässä tai Somessa kohtaan kolme, hymähtelen itsekseni. Ihmisillä on mielenkiintoinen tarve lynkata kaikenlaisia vauvanhoitoon liittyviä ohjeistuksia, mikäli ne eivät ole linjassa sen kanssa, miten he ovat omiaan aikanaan hoitaneet tai kasvattaneet. Mielestäni on vain hyvä, että asioita tutkitaan ja löydetään uusia tapoja toimia. 

Lausutuimmat sanani/lauseeni

  1. "Tsemppiä" 
  2. "Toivottavasti kohta helpottaa/menee ohi/paranette pian/jne" 
  3. "Hitto mä nostan hattua kaikille niille, joilla on enemmän kuin yksi lapsi/kaksoset/kolmosetnelosetvitosetkutoset/on yksinhuoltajia"

En ole varmasti milloinkaan elämässäni toivonut/tsempannut niin paljon kuin kuluneen vuoden aikana. Joko itseäni tai muita äitejä. Vauvavuosi on todella laajentanut ymmärrystäni ryhmähengen ja vertaistuen merkityksellisyyden osalta. Miten paljon se piristääkään, kun kertoessasi jostakin ikävästä jutusta whatsupissa, saat heti kasapäin tsemppiviestejä ja toiveita siitä, että kohta helpottaisi. On voimaannuttavaa jakaa asioita porukassa, missä jokainen kamppailee tahoillaan lähes samojen asioiden kanssa, lähes samaan aikaan. Missä jokainen välittää aidosti siitä, miten sinä ja perheesi voitte. 

Kohta kolme. Todellakin nostan hattua jokaiselle teistä. En tiedä millainen vauvavuoteni olisi ollut ilman näkymätöntä miestä, jonka kanssa olen voinut jakaa kaiken avoimesti. Olemme yhdessä ihmetelleet, etsineet, tutkineet, mokailleet, sekoilleet, riidelleet, spedeilleet, ihastelleet, rakastaneet ja opetelleet, että MITEN IHMEESSÄ tätä ihmistainta nyt tulisi oikein käsitellä. Ruusunen on kasvattanut meitä yksilöinä, mutta ennenkaikkea tiiminä. 

Juoduimmat 

  1. Kahvi 
  2. Kahvi 
  3. Vesi

Olen vauvavuoden aikana kiittänyt itseäni moneen otteeseen siitä, että tulin vuonna 2012 opetelleeksi juomaan kahvia. Aamukahvi on ollut kantava voima, erityisesti Ruususen pahimpien yöspedeilyjen aikana. Nykyään se on yksi lempparihetkistäni, kun saan istahtaa silmät ristissä sohvalle aamukahvini kanssa, katselemaan Ruususen leikkejä ja Huomenta Suomea. 

Olisi kiinnostavaa tietää, miten paljon olen juonut vettä vuoden aikana. Pystyn edelleen muistamaan sen järkyttävän JANON, minkä täysimetys ja erityisesti tiheän kauden imut saivat aikaan. Lähden enää harvoin minnekään ilman 0,75l vesipulloani. 

Yllättävimmät 

  1. Imetyshormonit 
  2. Väsymyksen sietokykyni rajallisuus
  3. Negatiivisten tunteiden käsittely

En koskaan lakkaa ihmettelemästä mystisiä imetyshormoneja, joiden voimalla painoin kuin sähköjänis menemään, liki ensimmäiset puoli vuotta. Ruusunen heräsi ensimmäiset kuukautensa tiheästi rinnalle/masukipuihinsa ja on alusta alkaen ollut varsinainen aamuvirkku. Imetyshormonien voimalla jaksoin tätä todella hyvin, enkä kokenut ensimmäisten kuukausien yöheräilyjä koskaan inhottavina tai raskaina. Jaksoin käydä päivittäin ulkoilemassa, siivoilla kotia ja tehdä ruokaa. Tavata kavereita, somettaa ja kirjoittaa blogia. Edelleen ihanimmat imetysmuistoni liittyvät juurikin alkuvaiheen yösyöttöihin. Ihmettelin jatkuvasti, että voiko tämä todellakin olla näin helppoa. Että ennen 8-10h yössä nukkunut Heikkonen selviäisi todellakin näin hienosti vain muutaman tunnin unilla. Vähänpä tiesin vielä silloin siitä, että puolen vuoden paikkeilla nuo hormonit hylkäisivät minut hetkellä, jolloin olisin niitä eniten tarvinnut.

Minulle tuli totaalisena yllätyksenä, miten puolen vuoden rajapyykin jälkeen en yht'äkkiä enää jaksanutkaan vauvan jatkuvaa heräilyä öisin. Miten nopeasti uuvuin ja muutuin negatiiviseksi, vihaiseksi ja saamattomaksi. Pelottavaksi. Itselleni ja muille vieraaksi. Vain siksi, koska en saanut nukkua. Tämä oli asia, mikä minun oli hyvin vaikea hyväksyä ja myöntää itselleni. Koin voimakkaita epäonnistumisen tunteita ja syyllisyyttä siitä, että valitin väsymystäni ääneen. Tämä johtui varmasti siitä, että minun oli alkuun hyvin vaikeaa myöntää ja käsitellä vauva-arjen minussa herättämiä tai aikaansaamia negatiivisia tunteita. Koin aluksi hyvin vahvasti, ettei minulla ollut varaa tai oikeutta valittaa. Olinhan tällä kertaa saanut lapseni syliin asti. Ja aina olisi joku muu, jolla olisi vaikeampaa kuin minulla. Miksi minä siis saisin valittaa? Kesti pitkään ennen kuin sain iskostettua päähäni, että minulla oli ja on oikeus kaikkiin tunteisiini. Ja miten tärkeää niiden käsitteleminen ja ääneen sanominen onkaan! 

Eppisimmät takinkäännöt 

  1. Vauvanvaatefilosofia 
  2. Perhepeti 
  3. Me-puhe 

"Mä en voi ymmärtää ihmisiä, jotka maksaa lapsen vaatteesta 20€ tai enemmän, jos se ei oo ulkovaate. Ne jää niin äkkiä pieneksikin. Eikä se lapsi tiedä, mikä merkki sen vaatteessa lukee". Niinpä niin. Kuulun nykyään hävettävän monelle FBlastenvaatekirppikselle. Tiedän, mitä droppi tarkoittaa ja miksi Gugguun pipon saadakseen täytyy joskus jonottaa. Tekemäni takinkäännös tähän aiheeseen liittyen on niin naurettavan eeppinen, että ihme kun takistani on ylipäätään mitään enää jäljellä.

"Mä en ainakaan uskalla nukuttaa vauvaa perhepedissä. Kyl mä uskon et vauva menee heti alusta alkaen omaan sänkyyn". Niinpä niin. Ruusunen nukkui ensimmäiset kuukaudet vieressäni, eikä omaan sänkyyn siirtäminen olisi tullut kuuloonkaan. Ylipäätään koko omaan sänkyyn ja sittemmin omaan huoneeseen -projekti on ollut minulle raskaampi luopumisen paikka kuin Ruususelle. Hänen yöunensa alkoivat parantua välittömästi, kun perhepedissä nukkumisesta luovuttiin. Minä nautin edelleen jokaisesta satunnaisesta yöstä, jolloin hän saattaa löytää tiensä väliimme ja saan kuunnella hänen unista tuhinaansa. Ja manaan sitten aamulla, kun kukaan ei ole nukkunut yötään hyvin. 

"Musta ei ainakaan tuu sellasta äitiä, joka ei osaa puhua enää mistään muusta ku omasta vauvastaan ja kaikki lauseet alkaa sanoilla ME/MEIDÄN/MEILLÄ". Juu meinaan. Täytyy silti myöntää, että olen YLLÄTTÄVÄN hyvin oppinut hillitsemään jatkuvaa tarvetta puhua lapsestani seurassa, missä olisi suotavaa puhua esimerkiksi mieluummin päivän uutisista. Nykyään on myös tilanteita, joissa en mielelläni ota häntä puheeksi ollenkaan. On myös ollut erikoista huomata, että valtaosa haluaa nimenomaan keskustella lapsestani, vaikka itse en ottaisi häntä puheeksi. En kuitenkaan edes yritä väittää, ettenkö haluaisi kertoa hänestä tai näyttää hänen kuvaansa, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan. Hän on ihmeellisintä, mitä olen elämässäni saanut aikaan. 

Voisin jatkaa näitä TOP3 listoja loputtomiin. Kulunut vuosi on ollut varmasti opettavaisin jakso tähänastisessa elämässäni. Ja onhan se luonnollista: ennen Ruususta olin ollut vastuussa vain itsestäni (ja kissoista). En tiennyt vauvoista tai vanhemmuudesta MITÄÄN. Oli vain Varpun jättämä tyhjä syli. Sydäntä riipivä ikävä ja kaipaus. Pieni varovainen haave siitä, että vielä jonakin päivänä saisin kokea sen kaiken kokonaisuudessaan uudelleen, onnellisempaa tietä. Onneksi se onni minulle ja meille vielä suotiin. 

Vaikka olin äärimmäisen kiitollinen siitä, että viimein minulla oli elävä, vieläpä terve, lapsi sylissä, ensimmäiset viikot ja kuukaudet olivat hyvin voimakasta tunteiden vuoristorataa. Muutos vyöryi ylitsemme voimalla. Alkuun minun oli vaikeaa ymmärtää, että hän tarvitsi minua KOKO AJAN. Halusi olla sylissä tai tissillä, eikä missään muualla. Omaa tilaa rakastavana ihmisenä tunsin, miten vapauteni riistettiin ja näkymätön mies se vain pelaili pleikkariaan aivan kuin mikään ei olisi muuttunut. Eihän se näin tietenkään ollut, mutta siltä minusta sillä hetkellä tuntui, kun olin parhaimmillaan kahlittu tissittelyhetkiin 11h ajaksi vain muutamilla vessakäynneillä. Nyt, vuotta myöhemmin toivon, ettei tyttäreni koskaan lakkaisi kiipeämästä syliini.

Muutama päivä sitten kävelin aamulla Ruususen kanssa Postiin. Oli täysin pilvetön taivas, kirpeä pakkanen ja aurinko paistoi. luoden lumipeitteelle timanttejaan. Aivan kuin kaksi vuotta sitten, samana päivänä jolloin Varpu nukkui syliini. Ajattelin sitä kaikkea kävellessäni ja olin kiitollinen siitä, ettei rattaissaan nokka menosuuntaan omiaan höpöttelevä Ruusunen keskittynyt niiskutukseeni. Muistin elävästi, miten silloin se aurinkoinen päivä varjostui ensin huolesta ja sitten orastavan äidin vaistosta, kun sisimmässäni tiesin, että kaikki oli jo ohi. Miten muutamaa päivää myöhemmin, pidellessäni enkeliäni sylissäni ajattelin, että elämäni päättyy tähän. Olin varma, että en enää koskaan osaisi rakastaa ketään samalla tavoin kuin häntä. Ettei kukaan voisi opettaa minulle yhtä paljon. Ettei kukaan voisi milloinkaan ottaa hänen paikkaansa. 

Kaikesta muusta olin väärässä, paitsi jälkimmäisestä. Elämä ei päättynyt. Se jatkui jo muutaman kuukauden kuluttua. Ei yllättäen, mutta hieman meiltä salaa. Ja miten silmittömästi minä häneen rakastuinkaan, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, vain pienen pienenä pisteenä jälkitarkastuksen yhteydessä.

"Joo kyllä täältä voidaan todeta, että uusi raskaus on alkanut. Vielä ei sykettä näy, mutta kyllä mä uskallan sulle sanoa, että tässä on nyt oikein hienot lähtökohdat alkamassa. Onneksi olkoon". 

Ja niin minä rakastuin. Pikkuruiseen Ruususeeni. Ja myöhemmin yllätyin, että miten sitä rakkautta riittikin yhä molemmille. Enkelilleni ja pikkusiskolle.

Nyt hän opettaa minulle jotain uutta joka päivä. Sillä minulle hän on edelleen suuri ja tutkimaton mysteeri. Siitäkin huolimatta, että hän lukee minua ja isäänsä jo kuin avointa kirjaa. Mokoma ryökäle.