arki

VIIKKO KOTONA


Olen ollut viikon tässä uudessa kodissani äidin, isin ja kissojen kanssa. Tosin, kissat ovat tainneet minua vähän pelästyä, koska ei ne minua ihan kauheasti ole vielä tullut haistelemaan. Karkaavat vierashuoneeseen heti, kun minä hiukankin kovemmin rääkäisen. Äidillä ja isillä taisi olla hieman ruusunpunaiset kuvitelmat vauva-arjesta. Minä kyllä olen pitänyt huolen siitä, että arki täyttyy nykyään erinäisistä eritteistä ja pesukone laulaa tasaiseen tahtiin. Isi keittelee tissikumeja ja rintapumppua tiuhaan tahtiin. Se on hänen vastuualuettaan, koska äiti hoitaa ruokapuolta. Isi myös pitää huolen siitä, että äiti ei näe nälkää. Isi viihdyttää minua myös silloin, kun äidin pitää päästä esimerkiksi suihkuun. Kaikki pyörii nyt minun ympärilläni, eikä äiti aina edes muista, että mikä päivä tänään on tai mitä eilen tapahtui. Kyllä ne silti sanoo, että yhtäkään päivää ei vaihtaisi ja että minä olen kaiken tämän arvoinen. Koko ajan ne kutsuu rakkaaksi, kullaksi, pupuksi ja sanoo, että rakastaa. 

Äidille on tullut hieman yllätyksenä, miten paljon minä haluaisin hänen kanssaan olla. Minä kun niin pidän äidin sylistä ja tissittelystä. Eikös kaikki vauvat pidä? Haluaisin olla vain siinä hänen kanssaan koko ajan. Nyt se on hiljalleen alkanut ymmärtää, että tällä hetkellä minä en kaipaa muuta kuin syliä ja hellyyttä. Katsellaan sitä maailmaa sitten hetken päästä. Hiukan minun pitää äitiä ja isää vielä kouluttaa, sillä välillä niiden tulkinnat minun tarpeista menee kyllä ihan metsään. Erehdyksen kautta ne on oppineet jo vähän, että mitä minä milloinkin haluan. Ja sen, mitä minä haluan, minä haluan HETI. En viidestoistapäivä. Hiljalleen ne alkavat päästä jutun jujusta kiinni. Kyllä minä niistä vielä kelvolliset vanhemmat teen. 

Olen saanut melkein joka päivä vastaanottaa vieraita. Kaikki ovat kuulemma odottaneet minua kovasti ja haluavat päästä heti sylittelemään. En minä sitä oikein vielä ymmärrä. Silmät suurina ihmettelen. Etenkin niitä, joilla on silmälasit. Näyttää äidiltä, mutta ei silti ole äiti. Hetken jaksan vieraassa sylissä olla, mutta sitten kyllä pian haluan takaisin äidin luo. Minusta kyllä vähän tuntuu, ettei äiti edes raaski minua pitkiksi ajoiksi muiden syliin antaakaan. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin nukkunut, äidin ja isin hoitaessa vieraiden viihdytystä puolestani. Isin sisko ja tuleva kummitätini kävi alkuviikosta ja äiti meni sille ääneen voivottelemaan liian isoja vaatteitani. Pian se jo palasi parin päivän päästä pussukoineen ja nyt minulla on sopivaa päällä. Äiti sanoi, että jos kummitäti vielä havaitaan lastenvaatekaupoilla niin pitää kuulemma soittaa poliisit. En minä kyllä tiedä, mikä se poliisi edes on. Minusta on vain ihanaa, kun on sopivat vaatteet yllä. 



Äiti oli oikeassa, kun raskausaikana epäili, että tulisin viihtymään liikkeessä masun ulkopuolellakin. Kantoliinassa on aivan ihanaa. Usein äiti laittaa minut siihen aamuruokailun jälkeen. Hetken minä kuuntelen siinä, kun se kaikkea puuhastelee, mutta usein kyllä uni vie mennessään ja pari tuntia menee helposti siinä torkkuessa. Tykkään, kun pomputellaan jumppapallon päällä silloin, kun masua kipristää tai hytkytellään muuten vain sylissä. Olen päässyt jo vaunuajelullekin muutaman kerran. Se vasta komijaa onkin! Iskä on niin tarkka, että hän haluaa työntää rattaita koko ajan. Ne luuli, että minä nukun, mutta kyllä minä kuuntelin, että mitä ne oikein kinastelee. 

"Jaa, saisinks mäki kokeil välillä". 
"Et". 
"SAANPAS". 
"No tosta misson sulaa ni voit kokeilla". 

Kovasti ne myös keskustelevat jo minun tulevasta nimestäni. Makustelevat ja miettivät. Hätäkastenimeni oli Ilona, mutta en kuulemma näytä yhtään Ilonalta. En niin. Saavat luvan keksiä jonkin toisen. 


Nukkumisjärjestelyt eivät tosiaan menneet niin, miten äiti ne raskausaikana ajatteli. Ei hän raaski minua omaan sänkyyn yöksi laittaa. Saan nukkua samassa sängyssä heidän kanssaan. On niin kätevää, kun ruoka saapuu nenäni eteen heti, kun vähän inahdan kovemmin. On kiva nukkua lähellä äitiä ja iskäkin usein herää minua silittelemään siksi aikaa, kun ruokailen. Tällä hetkellä tykkään syödä kolmesti yössä ja nukkua aina välissä kolmesta neljään tuntiin. Äiti kutsuu sitä luksukseksi. En minä tiedä, mikä se luksus on. Kuulostaa kuitenkin ihan kivalta. Päiväunet nukun kuitenkin ihanassa rottinkisängyssäni. Äiti ylistää sitäkin aina kaikille. Se on niin kätevä, kun sitä voi siirrellä huoneesta toiseen tai rullailla muuten vain menemään. 

Bilirubiinien aiheuttama väsymys alkaa olla menneisyyttä. Jaksan hienosti jo olla hereillä ja seurustella. Joskin siitäkin ajasta suurimman osan vietän mieluiten äidin kainalossa. Kasvan niin hurjaa vauhtia, että isiä ja äitiä se hieman jopa pelottaa. Tämä aika menee niin nopeasti. Onneksi saan olla jo oman elämäni supermalli, koska äiti ottaa minusta päivittäin varmaan tuhat kuvaa. Haluaa kuulemma ikuistaa jokaisen hetken, koska hetkessä olen jo taas hieman isompi. 


Tänään minä olen kaksi viikkoa vanha. Tähän mennessä olen ihastuttanut niin sukulaisia, äidin ja isin ystäviä kuin neuvolatätiäkin. Kaikki kehuvat minua ihan isin näköiseksi. "Hän on kuin elävä nukke" ja "Emmäääkestä kuin suloinen", ne sanovat. Äitikin minulta kysyi, että olenko perinyt häneltä mitään. Olenhan minä: puolet. En vain vielä paljasta, mitä kaikkea häneltä olen itselleni napannut. Taidan olla muutenkin sellainen iskän tyttö. Hän on niin tarkka siitä, miten minua tulee hoitaa. Tosin, minä olen kyllä sellainen neiti, että kiedon ihan jokaisen pikkusormeni ympärille. Enkä päästä irti. Ikinä. 
comments powered by Disqus