ajatuksia

Voi jumalautassaatana

Kirjoittelin eilen illalla toivepostausta siitä, miten äitiys on muuttanut minua ihmisenä. Se oli melkein valmis, kunnes käteni osui vahingossa hiiren johonkin painikkeeseen ja tulin klikanneeksi kirjanmerkeistä toiselle sivulle. No, arvaatte varmaan, mitä sitten tapahtui. Contact error, haista ttu ja niinpoispäin. En tietenkään siinä hyvän flown keskellä tullut tallentaneeksi mitään luonnoksiin, joten kaikki kirjoittamani katosi silmänräpäyksessä bittiavaruuteen. Että sillälailla sitte.

voi *tun *tun *tun *tun *ttu stna prkl jumalauta ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei eiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii, huusi kilarimuija pääni sisällä ja halusi heittää läppärin päin seinää ja alkaa itkeä. Äitiys on kuitenkin opettanut minulle, että 

  1. jos heittää läppärin lattialle/seinään, se menee rikki ja sitten sulla ei ole enää läppäriä. Eikä äitiyslomalla ole varaa ostaa uutta
  2. jos kiroilee, huutaa ja raivoaa ääneen, vauva herää. Ja sitten vasta onkin helvetti irti. 

Siispä oli pysyttävä rauhallisena. Tuijottelin vitivalkoista luonnoslehtiötä hetken, kunnes ymmärsin, että ajatuksen voima ei tuo täydelliseksi hiottua postaustani takaisin. Huokaisin syvään ja suljin koneen. Sammutin valot ja kävin katsomassa nukkuvaa vauvaa. Menin makuuhuoneeseen ja totesin sängyssä pötköttävälle miehelle täysin rauhallisena: 

"Et tiiä mitä sit just äsken tapahtui. Kaikki, mitä mä just tossa kirjoitin, katos tuhkana tuulee. Voi jumalautassaaaaaatana. En varmaa kirjota sitä enää ikinä uudellee". 

Äitiys on muuttanut minua ihmisenä paljon. Se on muun muassa opettanut minulle kärsivällisyyttä. Se on opettanut minut hillitsemään itseni silloinkin, kun tekisi mieli vain räjähtää ja paiskoa kaikki tavarat pillunpäreiksi pitkin kämppää. Tämä ja paljon muuta, luki postauksessa, minkä otsikkona komeili Villi sydän. Perkeleen hyvä teksti olikin. Voi *ttu, että mua rehellisesti sanottuna *tuttaa niin stnasti, että sitä ei nyt sitten enää ole olemassa. Mitä tästä opimme? TALLENNA, TALLENNA, TALLENNA, TALLENNA.

Te, jotka bloggaatte tai kirjoittelette pöytälaatikkoon, tiedätte varsin hyvin, että hyvää flowta on joskus vaikea saavuttaa. Kyllähän sellaista perusmukavaa luettavaa (kuten tämä diipadaapa) syntyy helpostikin, ihan huomaamatta. Mutta sellaiset helmet, tiedättehän. Ne saavat alkunsa pienestä ajatuksesta ja piirtyvät sana sanalta, lause lauseelta näytölle. Sitä kirjoittaessa matkustaa mielensä syvimpiin sopukoihin. Sä kirjoitat, itket, naurat, pyyhit pois ja korjaat. Poistat lauseita ja siirrät niitä toiseen paikkaan. Hiot, hiot ja hiot. Ja kun teksti on valmis, se alkaa elää omaa elämäänsä. Ja sä katselet sitä ja mietit, että minäkö tuon juuri kirjoitin. Ne tulevat vain tietyssä hetkessä, tietyssä mielentilassa. Siksi pahoin pelkään, että tuo hehkuttamani teksti jää ehkä iäksi pääni sisälle. Ellei seuraava Vain elämää -jakso yhdistettynä yhteen rentouttavaan olueen saa aikaan vastaavaa flowta. Mombieaivoista huolimatta minulla on kuitenkin norsun muisti, joten kyllä teksti vielä lepää tuolla mieleni omassa luonnoskansiossa. Mutta tällä hetkellä *tutus on niin armottoman korkea, että sitä hyvää flowta pitänee odotella varmasti tovi.

Ja nyt mukavasti istutin tällaisen teaserin jokaisen mieleen, reilu kun olen. Jaettu *tutus on mukavampi *tutus. Sori siitä. Lupaan, että palaan "miten äitiys on muuttanut minua" aiheen pariin uudelleen vielä jonakin päivänä. 

comments powered by Disqus