ajatuksia

YHTENÄ AAMUNA




Pelko löysi tiensä takaisin kotiin. Siellä se seisoi oven takana, rämpyttäen ovikelloa aggressiivisesti. Hän oli kai kävellyt koko matkan sairaalalta, sen verran suivaantunut näky odotti oven takana. Päästin hänet sisään kuin hyvän ystävän. Turha olisi ollut yrittää käännyttää, takaisin hän löytäisi kuitenkin. En osannut edes olla vihainen, vaikka yritin. Resuisena ja likaisena hän katseli minua kulmiensa alta. Otin kädestä ja talutin suihkuun. Annoin puhdasta päälle. Näkymättömän miehen paita oli niin iso, että sen reuna viisti maata Pelon kävellessä keittiöön. Keitin kahvit ja istuimme pöydän ääreen neuvottelemaan rauhanehdoista. Tai niin minä luulin. 

Hän juo kahvinsa mustana, kuinkas muutenkaan. ”Raakaa nokivettä”, hänellä on tapana sanoa. Hetken vallitsee hiljaisuus. Ulkona paistaa aamuaurinko. Tulee kaunis päivä, vaikka minun mieleni on musta. Yritän löytää sanoja. Yritin selittää ja perustella. En jaksa pelätä enää. En jaksa enää pelätä, että menetän lapsen. En halua enää miettiä, miten mahdollisen kuoleman tullessa synnytys tällä kertaa etenee. En halua miettiä, miten siitä räpiköitäisiin pinnalle. Haluan iloita jokaisesta päivästä. Hössöttää typeristä asioista ja pohtia hankintoja. Hypistellä vauvan vaatteita kaupassa ja ehkä ostaa jo jotain kotiin. Hän kuuntelee vaitonaisena ja nautiskelee kahvistaan. Vesipisarat tipahtelevat pöydälle yksitellen. Hän ei koskaan kuivaa hiuksiaan kunnolla suihkun jälkeen. Hän katselee minua kulmiensa alta, ivallisen hymyn levitessä kasvoille. 

”Ei”. Pelko sanoo jämäkästi äänellä, joka ei jätä varaa vastaväitteille. Keskustelu on päättynyt. Huokaisen luovuttaneesti. Miten kukaan noin pieni, voi olla silti niin vahva. Yhdellä sanalla hän riisuu minut aseista. Alistaa ja taivuttaa tahtoonsa. Hän hyppää tuolilta alas, kävelee tiskialtaan luo ja nousee varpailleen kaataakseen puolet juomattomasta kahvistaan viemäriin. Aina vain puoli kuppia, olisihan minun pitänyt jo muistaa. Hän huuhtelee mukin ja jättää sen altaan reunalle, odottamaan seuraavaa kertaa. Hän pitää tuosta kupista. Hän on tullut takaisin kotiin. 

Pelko kiipeää syliini ja nojaa rintaani vasten. Hengittää tuoksuani sisäänsä, kadoten hiljalleen näkyvistä. Tunnen, kuinka hän ujuttautuu omalle tutulle paikalleen, sydämeni viereen. En minä sinusta pääse eroon. En vaikka, kuinka yrittäisin. Mutta voisitko sinä muuttua? Muuttua sellaiseksi tavalliseksi peloksi, mikä kuuluu jokaiseen raskauteen? Sellaisen pelon kanssa minä voisin oppia elämään. Sellaisen tavallisen. Pelko ei vastaa, hän on uupunut matkastaan. Käpertynyt nukkumaan vaitonaisena. Bebe hermostuu tunkeilijasta ja potkaisee kovaa. Lasken käteni rauhoittavasti mahan päälle: ei ole mitään hätää. Se on vain äidin vanha ystävä, ei se meille mitään pahaa tee. Kunhan pelottelee vaan. Minä suojelen sinua siltä. 

”Valehtelija”, pelko kuiskaa kylkeään kääntäen. ”Sinä ketään keneltäkään suojele”, hän mutisee unisena. 

Paineen tunne rinnassa helpottaa. Tähän minä olen tottunut. Hänen jatkuvaan läsnäoloonsa. Ilkeisiin sanoihin ja yllättäviin hyökkäyksiin. Mustavalkoisiin ja ahdistuneisiin ajatuksiin. Mutta ehkä minä olen sittenkin hieman muuttunut. Ehkä minusta on tullut vahvempi. Jos en saa häntä lähtemään, minun on opittava elämään hänen kanssaan. Ja sitten yhtenä aamuna minä herään, enkä enää pelkää.
comments powered by Disqus