Tyks

Joko tämä sairastelu loppuu?

Viimeksi olen blogia päivittänyt melkein kuukausi sitten. Meillä on todella raskaat viikot takana ja nyt vasta pikku hiljaa alkaa tuntua ’normaalilta’, sekä omat voimavarat alkavat olla kohdillaan. Ehkä tämä taas tästä ja pidetään nyt ainakin peukkuja pystyssä, ettei ainakaan hetkeen olla kipeinä! 

Tytöt aloittivat syyskuussa päiväkodin ja aina peloitellaan sillä, kuinka alkaa kamala sairastelukierre ja taudit jylläävät. Noh, ainakin meidän kohdalla tämä on pitänyt paikkaansa. Olemme käyneet tässä viimeisen kuukauden aikana läpi useamman flunssan, kuumeen, vatsataudin ja olimme Minjan kanssa myös Tyksissä sisällä. Kaikki alkoi siitä kun Minjalla oli useita päiviä jatkunut kuume ja olimme menossa lääkäriin. Lääkärin mukaan kaikki oli normaalia kuumeilua vain ja vaikka mainitsin useamman kerran Minjan epänormaalisti väsymyksestä ja oireista, ei minua otettu tosissaan. Vähäteltiin ja sanottiin, että kyllä oireet pian ohi menevät. Ei otettu verinäytteitä tai mitään arvoja, pelkästään kuume mitattiin ja korvat katsottiin.. Meni kaksi päivää ja Minja lähinnä vain nukkui suurimman osan ajasta ja oli todella kalpea. Varasin lääkäriajan uudestaan ja onneksi tällä kertaa osui kohdalle lääkäri, joka otti huoleni tosissani! Pääsimme verikokeisiin ja Minjasta otettiin kaikki mahdolliset arvot. Meihin luvattiin olla yhteydessä seuraavana päivänä.. 

Emme ehtineet kuin ajaa kotiin ja tytöt olin saanut juuri päikkäreille, kun tuli soitto tuntemattomasta numerosta. Mietin hetken että vastaanko ja puhelu alkoi sanoilla ’Lääkäri L.K täällä hei, soittelen Minjan arvoista jotka olivat jo tulleet ja nyt täytyy toimia nopeasti. Teidän täytyy lähteä Tyksiin välittömästi ja ei saa viivytellä. Hänen hemoglobiini oli vain 40, eli kyseessä on todella paha anemia. Hän tarvitsee verensiirtoa, eli punasoluja ja Tyksissä katsotaan myös aloitettavaa rautalääkitystä. Painotan, jos hän nukkuu, hänet on herätettävä ja lähdettävä heti..’

Sanat on painunut mieleeni ja vieläkin muistan sen kamalan tunteen joka puhelusta tuli. Selviikö lapseni? Mitä nyt tapahtuu? Voiko Minja kuolla? Onko tämä minun syytäni? 

Pääsimme Tyksiin ja muistan ne piinaavat minuutit siellä. Katsottiin verenpainetta, mitattiin kuumetta, otettiin uudet verikokeet ja lopuksi laitettiin Minjalle kanyyli käteen. Mitään ei tässä vaiheessa kerrottu sen enempää, kuin että sisälle joutuu jäämään. Mitään muuta emme tienneet ja olo oli todella turhautunut, sekä pelokas. Tuntui että purskahdan uudelleen itkuun millä hetkellä hyvänsä ja päässä pyöri jatkuvasti lääkärin sanat puhelimessa ’teidän on lähdettävä välittömästi ja viivyttelemättä..’. 

Tunnin odottelun ja lukuisien toimenpiteiden jälkeen meille tultiin kertomaan, että Minja pääsee Lasten- ja nuorten infektio-osastolle. Toinen ja ’oikea’ osasto (johon verissiraudet ja muut kuuluvat) oli sillä hetkellä täynnä, emmekä sen takia päässeet sinne. Infektio- osastolla  jokaisella potilaalla oli oma pieni huone, mistä ei saanut poistua ollenkaan, paitsi ainoastaan vanhemmat/isovanhemmat. Toinen vanhempi sai jäädä yöksi, sekä alle kouluikäisiltä sisaruksilta oli kielletty tuleminen osastolle. 

Minjalle tilattiin heti punasoluja ja kolmen päivän aikana jotka osastolla vietimme, hän sai yhteensä 6 x 30ml punasoluja kanyylin kautta. Ehtona kotiinpääsylle oli, että hemoglobiini on yli 100. Yhden yön jälkeen meille vähän jo lupailtiin kotiin pääsyä ja olin itse siihen ajatukseen jo takertunut. Illalla lääkärin tullessa kierrokselle saimme kuulla arvon olevan vasta 77 ja emme päässeet vielä kotiin, koska kyseessä oli niin vakava ja paha anemia. Jouduimme jäämään osastolle vielä toiseksi yöksi ja kolmantena päivänä pääsimme onneksi päivällä kotiin! 

Pakko kiittää meidän perheen puolesta Tyksin henkilökuntaa ja aivan ihania hoitajia, jotka kuuntelivat ja auttoivat parhaansa mukaan. Hoito oli todella hyvää ja emme voi olla enempää tyytyväisiä. Mutta pakko myöntää, että kolme päivää pienessä huoneessa oli kyllä todella pitkästyttävää ja aika kului välillä todella hitaasti. Meitä kävi katsomassa minun äitini ja hänen miehensä, sekä tietysti Tomi. Minjalle haimme useamman kerran leluja käytävällä olevista kaapeista, mutta kyllä se noin pienelläkin turhauttaa olla pienessä tilassa ja varsinkin kun kanyyliletkut menivät pitkin kättä, eikä hän uskaltanut kättä oikein käyttää.

Mutta onneksi olemme nyt jo kotiutuneet ja kaikki ovat menossa parempaan päin. Minja aloitti rautalääkityksen ja ainakin puolivuotta seurataan säännöllisesti, sekä alkuun nyt toki tiheämmin. Halutaan pois sulkea mahdolliset sairaudet ja kaikki muu. Kyllä vieläkin kauhulla mietin tätä tapahtumaa! Mitä jos lääkäri ei olisi ottanutkaan kokeita? Mitä jos anemia olisi päässyt vielä pahemmaksi? Kuitenkin hänen arvo oli 40, vaikka tuon ikäisellä se tulisi olla reilusti päälle 100. Noin 110 luokkaa, mikäli oikein muistan? Kuten Tomi on sanonut useamman kerran, parempi kun ei mieti ja pohdi asiaa noin. Ja onhan se totta, turhaa stressiä ja pahaaoloa vain aiheuttaa itselleen. Mutta pakko todeta, että oli kyllä hurjat kolme päivää. Verikokeita useamman kerran päivässä, lämmön mittaamista, punasolujen vaihtamista, seuraamista, väsymystä ja stressiä. Toivon että ei ikinä enää uudelleen! 

Toivottavasti sinä olet välttynyt sairastelulta ja tästä edes mekin olisimme hetken terveinä taas!