budjetointi

Mietteitä

Mä en tiedä mistä mulla yhtäkkiä hyppäsikin into kirjoittamiseen, olin kuitenkin jo kauan punninnut sitä, että lopetanko vaan koko homman vai mitä tekisin. Monesti olen käynyt päässäni läpi sen, miksi mukamas haluan kirjoittaa. Onko kyseessä jokin lapsuuden trauma jota yritän korjata kirjoittamalla, onko kyseessä vain hirveä tarve "puhumiselle"  vai mikä on se, miksi haluan, että ihmiset tietävät minun ajatuksiani ja tekemisiäni tai mitään. Yritänkö vain yksinkertaisesti olla jotain tai todistella itselleni jotain katsomalla lukijamääriä? 

Tätä kun olen aikani miettinyt, olen oikeasti jopa löytänyt syyn kaikelle tälle. Minä yksinkertaisesti haluan olla se, ketä minä itse eniten tarvitsisin netin ihmeellisessä maailmassa. Se mitä googlettamalla tylsiä juttuja toivoin tulevan vastaan, se joka kertoo kuinka normaalia se on, että olet sössinyt raha-asiasi tai se miten normaalia välillä on menettää hermot omiin lapsiinsa ja toivovansa, että itse voisi vaan kadota pakattujen laukkujen kanssa. 

Mulla on pienestä asti ollut jokin pakollinen tarve olla se kuka pelastaa maailman, auttaa muita tai on vertaistukena silloin kun elämä potkii pahiten päähän. Olen aina ollut kovin ahdistunut siitä, kun haluaisin aina auttaa kaikkia mutta en koskaan ole keksinyt keinoa siihen. Kun katson välillä kaikkia kauniita täydellisiä blogeja ympärilläni, tulee olo siitä, että tämä on se mitä haluan. Ei siis se mitä kaikista täydellisyyksistä nään, vaan haluan olla se, kuka kertoo omakohtaisesta kokemuksestaan miten ok on olla olematta täydellinen. Se miten normaalia voikaan olla kaikki se, mistä yleensä ei puhuta. On ok se että joskus sinulla ei olekaan rahaa ruokaan ja joudut oikeasti miettimään keneltä kehtaat pyytää taas lainaan rahaa. Tai se miten normaalia on tilanne jossa sinä äiti oletkin se kuka lainaa lapseltaan rahaa ruokaan. Se äiti kuka kerta toisensa jälkeen hoitaa asiat niin huonosti, että rahaa ei olekaan oikein mihinkään.  Tai entäs me äidit jotka menentetään hermot joskus niin pahasti, että pelkäämme jonkin naapureista saavan väärän käsityksen ja soittavan lastensuojeluun. Uskokaa täi älkää..tai no tiedättekin sen, että se jos joku on normaalia välillä kaikille. 

Monesti lukiessani muiden blogeja, saan itselleni ikävän alemmuuden tunteen. Miksi kaikilla muilla on kauniimpaa kun minulla? Miksi muilla ei ole ongelmia liiallisten tavaramäärien kanssa kun minulla? Miksi muiden lapset hoitaa asiat mukisematta, mutta omani vaan tuijottavat puhelimiaan ja ovat ihan sairaan äkäisiä jos heitä erehtyy komentamaan kotitöihin? Miksi kaikilla muilla on varaa kalliisiin kauniisiin vaatteisiin, mutta minulla ei? 

Hauskinta on se, että tiedän oikeastaan jokaisella olevan suurinpiirtein samanlaisia ongelmia kun minulla. Monesti vaan blogeissa kekitytään siihen kauniiseen ja hienompaan puoleen arjessa. Siksi minusta tuntuu, että tälläinen tavallisen äidin tavallinen elämänhallintablogi on jotenkin tylsä ja nolo. Siihen kun lisätään vielä tämä eriskummallinen "hörhöily" niin tunnen kovasti olevani ehdottomasti oudompi ja tylsempi kun muut. 

Mä olen usein ennenkin halunnut kertoa oikeista äitiongelmistani, mutta ikäväkseni pelko on ollut läsnä ja kaikkea on aina pikkusien kaunisteltu. Tiiättekö, se sama pelko kun monella muullakin. Se, että kohta lastensuoleju on kimpussa kun saavat päähänsä vielä että en ole tarpeeksi hyvä äidiksi kun en pysty hoitamaan etes tavallisia tylsiä raha-asiota yms.  Tätä kun mietiskelin hetken niin tajusin että mitähän hittoa minäkin ajattelin taas. Ensinäkin mulla ei ole mitään salattavaa ja olen aivan mahtava äiti ja toisenakin, olen ollut vuosia sitten lastensuojelun kansssa paljon tekemisissä ja kokemukseni on heistä aivan mahtava! Ei todellakaan millään tavoin pelottava vaan juurikin tukeva ja kaikkensa antava.  Tyhmä pelko. 

Hauska miten vuosien varrella tämänkin blogi on etsinyt itseään ja etsii edelleenkin. 

Hävettää aina tälleen yli kolmekymppisenä myöntää itselleen se, miten ei olekaan se itsenäinen uratykki mitä olevinaan kuuluisi olla vaan olen oikeasti todella riippuvainen muista. Niin ja tietty opiskelija kaikenlisäksi ja uratykkeys on kaukana. 

En tiedä mistä ihmeestä jokunen aika sitten mulla kumpusi se äärimmäinen itsekkyys hoitaa itseään. Se homma kun on balanssissa alkoi äärimmäinen halu olla sittenkin aikuinen. Se asia oli se mitä tuli turhankin  kauan pakoiltua. Ihan vaan jo pelkästään ulosoton ja perintäfirmojenkin takia.  Ehkä aikuisuudessa on pelottanut eniten juuri se, että mitään ei saa enää anteeksi samalla tavoin kun nuorena. Nuorena kun kuitenkin saa olla tyhmä ja vähän höpelö, se pistetään iän piikkiin. Tälleen yli kolmekymppisenä kun se pistetäänkin vaan tyhmyyden piikkiin. Niin ja sitähän se osittain onkin.

No enivei, olen ottanut suureksi haasteeksi ratkaista ongelmani ja haluan ratkaista ne niin, että joku muukin saisi siihen apua. 

Miltä kuulostaa? Kiinnostaako teitä esimerkiksi pienituloisen raha budjetointi? Tai ylipäänsä tälläiset perus höpinät? 

ps. tänään on tulossa postaus tämän viikon rahan kulutuksesta :)