ajatuksia

Syksyn ajatuksia ja kuulumisia

"Lukion loppuminen ja kirjoitukset vain stressasivat sinua!"

 "Olet vaan vähän väsynyt koulusta."

"Kyllä se juoksu alkaa viimeistään parin viikon päästä kulkemaan!"

Siinä vain muutama lausahdus, jonka sain kuulla ylimenokauden jälkeen ollessani heti ensimmäisen treeniviikon jälkeen väsynyt. Itsekin ajattelin, että kaikki on kyllä niin normaalisti kropassani kuin vain voi olla, sillä juurihan olin pitänyt kaksi viikkoa ylimenokautta! Voi kun olisin jo tuolloin huomannut, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Kroppa tuntui kyllä oudolta, mielialani heitteli sinne sun tänne ja sykkeet pomppivat vedoissa korkealla, mutta ajattelin sen tosiaan olevan vain kouluväsymystä.

Mitä useampi treeniviikko oli takana, sitä huonommalta juoksu alkoi tuntua. Lenkille lähteminen tuntui pakkopullalta, mutta ajattelin vain olevani laiska. Tätä tunnetta hieman säikähdin, sillä olin aina aiemmin ollut Duracell-pupu, joka jaksoi painaa hymy naamalla aamuseitsemästä iltayhdeksään. Yhtäkkiä en jaksanut, ja maailman paras asia, juokseminen, tuntui vastenmieliseltä. En myöskään jaksanut opiskella yhtään viimeisiä kirjoituksia varten. Minua ei oikein huvittanut mikään - erittäin hankala tilanne itselleni, sillä teen kaikki päätökset tunteen perusteella eli teen asioita, jotka vetävät puoleensa ja tuntuvat hyviltä. Mitä silloin tehdä, kun mikään ei tunnu hyvältä? 

Aiemmin, jos minulla on ollut samankaltaisia fiiliksiä, olen selvinnyt juoksun avulla - se on pitänyt minut kasassa ja ollut turvani vaikeina aikoina. Tänä syksynä tuota turvaa ei ole ollut, sillä juokseminenkin on tuntunut pahalta enkä vain yksinkertaisesti ole jaksanut. Tämän vuoksi tuntui ja tuntuu edelleenkin, että olen kuin välitilassa, jossa mistään ei saa otetta, mistä tulee olo, ettei millään ole väliä ja aivan sama mitä teen, ja sitten menen vain enemmän solmuun.

Nyt marraskuun alussa oli pakko viheltää peli poikki ja alkaa keventämään treenejä. Vain kevyttä lenkkiä ja rullauksia sekä paljon lepopäiviä niin kauan, että leposykkeeni laskee normaalitasolle, jonne se ei ole vieläkään laskenut. Mieleni on kuitenkin ollut jo valoisampi kuin muutama viikko sitten - oli henkinen helpotus, kun sain "luvan" valmentajaltani levätä, sillä olin ja olen edelleenkin vähän ylirasitustilassa. Verikokeet otettiin jo noin kuukausi sitten, eikä niistä löytynyt mitään dramaattista, vaikka muutaman arvon vuoksi lääkäri halusi minua tutkittavan lisää.

Saa nähdä, kuinka kauan tässä "toipumisessa" menee. Vieläkään lenkki ei kulje taikka tunnu edes normaalilta, mutta tunnen, että pieniä askelia parempaan suuntaan on kuitenkin otettu, sillä enää jokikisen hoidettavan asian tekeminen ei tunnu ylitsepääsemättömän vaikealta. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Nyt on vain annettava itselleen aikaa. Minua helpottaa ajatus, että kaikella on tarkoituksensa ja vastoinkäymiset ja vaikeat ajat ovat niitä, joista oppii itsestään ja elämästä eniten.

Millainen syksy teillä on ollut?

JM