Elämäni parhaimmat kolme vuotta

Olin valmistautunut tähän henkisesti jo kauan. Oikeastaan melkeinpä vuoden päivät. En vain pystynyt myöntämään sitä itselleni. Olihan juoksu niin vahva osa minua – koko elämäni olin rakentanut sen varaan.

2018 SM-kisojen jälkeen oloni oli vähän tyhjä. Olin saavuttanut sen, mitä olin koko kauden halunnut. Kenties pienestä tytöstä asti. Juoksin kolmanneksi, ja sain SM-pronssia. Koko ajan olin kuvitellut sen muuttavan elämäni täysin. Ja niinhän se muuttikin, mutta aivan päinvastoin kuin mitä olin ajatellut.

Istuin huoneeni lattialla ja purin tavaroitani kyseisen kisareissun jälkeen. Mitali siellä jossain pohjalla. Otin sen käteeni, katsoin sitä. En tuntenut mitään. En yhtään mitään. Tuijotin sitä – olin juossut kilpaa vasta kaksi vuotta, tehnyt kaikki valintani urheilu edellä, siis aivan kaikki. Tuijotin ja tuijotin. Ja mitä minä näin?

Näin tyhjyyden. Olin saavuttanut sen minkä olin halunnut, eikä se tuntunut miltään. Nousin ja laitoin mitalin kaappiini, suljin sen oven ja samalla mieleeni tuli outo häivähdys jostain, joka sekoitti pääni. ”No nythän minä voin lopettaa.” Painoin tuon ajatuksen pois – olinhan minä muutaman vuoden nähnyt itseni vain ja ainoastaan juoksijana.

Kausi 2018 loppui. Alkoi ylimenokausi, joka loppui aivan liian aikaisin. ”Joo kivaa päästä taas treenaamaan kunnolla”, muistan sanoneeni. Ja samalla on tarkoittanut sitä enää millään tavalla.

Syksy 2018 oli tähänastisen elämäni vaikeinta aikaa. Olin henkisesti aivan loppu monien vuosien suorittamisen jälkeen. Kaikki elämääni ohjanneet säännöt alkoivat murtua. En jaksanut enää noudattaa niitä – aloin kyllästyä suorittamiseen ja kaiken tekemiseen vain yksi ainoa asia mielessäni. Juoksemisesta oli tullut liikaa identiteettini, ja yhtäkkiä minua ei huvittanut juosta ollenkaan. Ei paskaakaan. Ei askeltakaan.

Henkinen ylikuormitus ja muutos alkoi näkyä fyysisestikin, ja vihelsimme valmentajan kanssa pelin poikki, mikä oli minulle henkisesti suuri helpotus. Tuli yo-juhlat, ja pari viikkoa lepoa. Ja sitten vain lähdin taas lenkille sen kummempia miettimättä.

Alku oli ihan kauheaa, mutta hetkittäiset onnistumisen hetket treeneissä vahvistivat kuvitelmaani siitä, että ehkä tämä kaikki on minua varten. Ajattelin edelleen, että olen niin paljon muita ”tavallisia” ihmisiä parempi, kun kilpaurheilen. En halunnut ajatellakaan lopettamista, sillä en halunnut olla yksi muista. Halusin erottua.

Helmikuussa vasen jalkani sanoi itsensä irti kera rasitusmurtuman esiasteen. Pari kuukautta ilman jouksua, mutta korvaavaa treeniä paljonkin. Tein sitä, koska edelleen mielsin itseni muita paremmaksi ollessani urheilija.

Alkukesästä alkoi näyttää lupaavalta. Juoksu alkoi pikkuhiljaa kulkea, ja olin siitä onnellinen. ”Kyllä tämä tästä, minua ei ole vain huvittanut urheilla, kun minulla on ollut vähän vaikeuksia.” Paskapuhetta.

Kesäkuun lopussa oikea jalkani sanoi itsensä irti. Noin viikon juoksutauko, ja suunnitelmissani oli avata kilpailukausi Ilosaarirockin jälkeen. Rokkiperjantaina tein kovan ratatreenin, ja tunsin, ettei jalassani ollut kaikki kunnossa. En tietenkään sanonut siitä kellekään – lähdin vain rokkaamaan kolmeksi päiväksi, sillä tiesin, että jalkani ei tulisi ratakisoja kestämään.

Ilosaarirockin jälkeen olin kuukauden kipeä. Mietin joka päivä lopettamista. Tiesin kuitenkin, että en halua lopettaa vaikeuksien keskellä – silloinhan olisin luovuttaja.

Tervehdyttyäni tein viikon korvaavaa saadakseni aineenvaihdunnan käyntiin. Sitten kävin juoksemassa, ja se tuntui helvetin paskalta. Aivan kamalalta. Ja oikea jalkani oli edelleen kipeä. Vasta tällöin sanoin valmentajalleni, että olen miettinyt lopettamista – päätimme kuitenkin vielä jatkaa, sillä kuntonihan oli olematon. Ei lopettamispäätöksiä kannata tehdä vaikeuksien keskellä. Ne pitää tehdä silloin, kun kulkee – jos silloin tuntuu, ettei tämä ole minua varten, niin sitten pitää miettiä uudelleen.

Magneettikuvissa oikeassa sääressäni näkyi rasitusmurtuma. Minua ennemmin nauratti kuin itketti. Tein taas pari viikkoa korvaavaa, ja yhtäkkiä jalka oli kivuton. Sen jälkeen syksy menikin hyvin, pari kuukautta hyvää juoksutreeniä on nyt takana, kunto nousussa ja hymy huulilla kovan treenin jälkeen.

Ja silti. Silti minä haluan tauon. En puhu lopettamisesta, sillä ei juoksu elämästäni minnekään tule katoamaan, se on hauskin ja helpoin treenimuoto, jonka tiedän. Kuitenkin, jos siinä haluaa pärjätä, täytyy elämässä priorisoida se sijalle yksi. Ja siihen minulla ei vain ole enää riittävästi paloa. Toki voisin pakottaa itseni päivästä toiseen treenaamaan ohjelman mukaan, mutta ei silläkään tavalla tulosta tule. Urheillessa pitää nauttia jokaisesta päivästä, tuntea paloa, että ”nyt kun herään kuudelta aamulenkille, se vie minua eteenpäin” ja että tämä on juuri minua varten. Niin minä en ole pitkään aikaan kuitenkaan enää tuntenut.

Nautin treenaamisesta, mutta niin nautin monesta muustakin asiasta. Syksyllä minusta vain alkoi liian vahvasti tuntumaan, että teen uhrauksia, kun laitan juoksun ykkössijalle. Uhrauksia kaikesta muusta. Ja ei niin elämässä pitäisi tuntea, sillä kaikista tärkeintä on nauttia siitä, ja olla onnellinen, kun saa tehdä juuri niitä asioita, joita haluaa.

Kasvoin vain ulos kilpaurheilukuplasta. Ja nyt minun on tultava siitä kuplasta ulos ja katsottava, miltä se tuntuu. Katsottava, syttyykö liekki sisälläni uudestaan. Sillä onhan kilpaurheilu aivan hemmetin hienoa hommaa – mutta vain, jos sille haluaa antaa kaikkensa. Ja tällä hetkellä minä en halua.

Olen asian kanssa melko fine, sillä niin kauan olen alitajunnassani asiaa käsitellyt. En tiedä, mitä haluaisin sanoa. Ehkä kiittää aivan huikeasta kolmesta vuodesta kilpajuoksun parissa?

Joten kiitos.

Kiitos valmentajalleni, joka on auttanut aivan kaikessa. Urheilussa, kouluun liittyvissä asioissa, poikahuolissa. Kuunnellut ja vittuillut. Välittänyt ja ymmärtänyt. Ollut valmis antamaan kaikkensa minun eteeni, jotta pääsen sinne minne haluan. Ylipäätään ollut vain jokapäiväisessä elämässäni mukana – ollut henkilö, jolle on voinut soittaa tai laittaa viestiä milloin tahansa. Ja aina on saanut vastauksen, joka on helpottanut oloa. En voi tarpeeksi edes ymmärtää, miten hieno ihminen minua on valmentanut.

Kiitos juoksukavereilleni. Osasta teistä on tullut minun parhaimpia ystäviäni. Ilman juoksun aloittamista en olisi tutustunut Hilkkuun – ihmiseen, jolle voin kertoa aivan kaiken ja jota rakastan yli kaiken. Ihmiseen, joka olen kuin minä. En olisi tutustunut Topiin – poikaan, joka ymmärtää, ja jolla on sydän paikallaan, jonka kanssa on parasta pitää hauskaa. Toho’s junior team yleensäkin – te rokkaatte.En olisi tutustunut Katriin ja Sallaan, joiden kanssa on aina niin turvallinen ja rakastettu olo. Voi vain olla, itkeä, nauraa ja puhua. Voi olla aivan oma itsensä.

Oikeastaan kiitos ylipäätään juoksulle. Minä en olisi minä, jos en olisi käynyt noita elämäni kolmea opettavaisinta vuotta läpi. Vastoinkäymisiä ja niistä selviämisiä. Helvetisti henkistä kasvamista ja uuden oppimista. Jouksun aloittaminen osui minulle elämänvaiheeseen, jossa koin vain suurta paremmuutta ollessani kilpaurheilija. Olin vain juoksija. Kuitenkin viime syksynä huomasin, että olen paljon muutakin. Ja nyt minun on selvitettävä se, ja tultava ulos kuplastani, joka oli alussa niin turvallinen, elämälläni tarkoituksen antava paikka, mutta lopulta menin vain sekaisin siellä.

Haluan nyt ensi kertaa elämässäni elää ilman rajoituksia. Ilman sääntöjä. Olla vapaa tekemään sitä, mitä haluan. Tottakai olisin vapaa siihen myös juostessani, mutta en minä tulisi olemaan siellä tasolla millä haluan. Haluan nyt vain olla vapaa, ilman, että kukaan muu sanoo, mitä tehdä. Ristiriitaista, että haluan kuitenkin armeijaan, ja sen minä olen aloittamasssa tammikuussa. Otan sen seikkailuna, josta tulen oppimaan jälleen kerran paljon. Inttiin meneminen on kuitenkin ollut unelmanani pikkutytöstä asti, ja nyt se on käymässä toteen. Se on toteutettava tässä vaiheessa elämääni, etten vanhempana kiikkutuolissa istuessani mieti, että miksi en mennyt sinne.

Rakastan edelleen juoksemista ja urheilua. Mikä nyt olisikaan parempaa kuin juosta lenkkiä auringon noustessa tai vetoja verenmaku suussa? No ei mikään. Mutta kaikkea itsestäni ja elämästäni en vain ole enää valmis sille antamaan. Tai ainakaan tällä hetkellä. Kaikki selviää ajan kanssa, mutta tämä tuntuu tällä hetkellä ainoalta oikealta ratkaisulta.

Kiitos kaikille – en tiedä mitä voisin sanoa. Miten lopettaa tämä teksti? Elämäni parasta aikaa tähän asti olen saanut kilpajuoksun parissa viettää, mutta nyt on tauon paikka. Selvitettävä, mitä minä oikeasti haluan. Käytävä se armeija, otettava välivuosi aivan kaikesta – sitten toivottavasti olen viisaampi kuin nyt. Luontainen tauko olisi juoksuun kuitenkin intin takia tullut, nyt se vain alkoi hieman aikaisin. Ei näitä kolmea vuotta voi mitenkään kiteyttää yhteen tekstiin. Mutta edelleen - hemmetin kiitollinen kaikesta, mitä sain. Mitä opin. Miten paljon kasvoin henkisesti. Miten monta hemmetin hienoa hetkeä ja tunnetta sain tuntea - koskaan en ole ollut niin pohjalla, mutten myöskään niin korkealla, kuin juoksun kanssa. Miten moneen huikeaann ihmiseen sain tutustua. En koskaan unohda teitä - etenkään Portugalin leirejä ja Casinoreissuja. Kyl työ tiiätte <3

Kiitos kaikesta sydämeni pohjasta. En tule unohtamaan hetkeäkään enkä ketään, ja ehkä parin vuoden päästä olen kuvioissa taas mukana. Tai sitten en. Aika näyttää - urheilla minä haluan, mutta syiden pitää kummuta syvältä sisältäni, ei ulkoisista seikoista. Haluan saada liekkini syttymään.

Ja hyvää joulunodotusta, ollaan yhteyksissä! <3333

Ps. Annetaan kuvien kertoa loput, mikä minulta jää sanomatta. <3

JM