Kaksi kuukautta kivutonta juoksua, kiitos.

Hankalaa kirjoittaa, mitä kuuluu, sillä se fiilis voi vaihtua hetkessä. Olen ollut aivan innoissani taas treenaamassa kuukauden sairastelujen jälkeen, kunnes eilinen juoksulenkki muutti kaiken.

Palataanpa hetkeksi kesäkuun loppuun. Juoksu alkoi kulkea, ja minusta tuntui, että olen taas oma itseni. Olen viime aikoina ollut enemmän tai vähemmän hukassa itseni kanssa, kyseenalaistanut kaiken mitä teen. Oli helpotus, kun juoksu alkoi tuntua hyvältä - olin löytänyt minut.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, minulla se on lähiaikoina loppunut jo ennen kuin se hyvä on kunnolla edes ehtinyt alkaakaan. Niinpä kuun vaihtuessa heinäkuuhun, kipeytyi oikea jalkani säärestä sellaiseksi, että kävelykin tuotti hankaluuksia hetken. Juoksutaukoa noin viikko, jonka jälkeen pääsin vetelemään jo normaalisti. Huh.

Jalka kuitenkin tuntui kipeältä aina juoksemisen jälkeen. Sitten tuli Ilosaarirock. Annoin itselleni luvan hyvällä omallatunnolla olla kerrankin mukana, sillä sisimmissäni tiesin, etten jaloillani tulisi ratakisoja hetkeen juoksemaan. Kolme päivää aivan hemmetin hauskaa.

Sitten tuli rokin jälkeinen maanantai. Kurkku kipeä. "Noniin, hyvä Jutta. Juuri näin, tämänhän sinä olet ansainnut, kun annoit itsellesi luvan ottaa pari päivää vähän rennommin. Sen siitä saa", kritisoin itseäni. Samalla en katunut yhtään mitään. Olisin tehnyt kaiken samoin, vaikka olisin tiennyt, että tulen kipeäksi heti rokin jälkeen. Sitä ei voi varmaksi sanoa, olisinko sairastunut ilman Ilosaarirockiakin, mutta tottakai minä ajattelen, että minua rangaistaan, kun en paria päivää elänyt niin sanottua urheilijan elämää. Elin vain elämää. 

Pikku rokkiflunssa vaihtui korvatulehdukseen. Ensimmäinen antibioottikuuri ei tehonnut, ja kaksi viikkoa rokista olin taas tulossa enemmän ja enemmän kipeäksi. Niinpä sain toisen kuurin. Tällä kertaa molemmat korvat, toinen poskiontelo ja nielu tulehtuneet. Kuuri alkoi kuitenkin purra, ja ajattelin pääseväni treenaamaan. Sitten heräsinkin 38 asteen kuumeeseen. Kuume keikkui 39 asteessa melkein viikon. Kolmas antibioottikuuri korva- ja poskiontelontulehdukseen, joka vihdoin alkoi toimimaan.

Kipeänä ollessani olin aika hemmetin hukassa. "Lopetan urheilun. Juoksu on aivan kamalaa. En tiedä mitä haluan. Ahdistaa vaan kaikki", ja niin edelleen. Kuume oli tietyllä tavalla helpotus, kun en jaksanut miettiä mitään.

Pidin muutaman kuumeettoman päivän. Tein viikon korvaavaa harjoittelua, vesijuoksua ja pyöräilyä. Sitten tuli uusi maanantai. Uusi viikko. Uudet mahdollisuudet. Pyörälenkki, jonka päälle lyhyt juoksulenkki. Oikea jalka taas kipeä.

Sama harmaa verho tuli päälleni. Lähdin äidin kanssa kauppaan, ja puskin pahan oloni pois. Tultuani kämpilleni, tunsin, kuinka ahdistus alkoi kasvaa kasvamistaan. Sisälleni ei vain mahtunut enempää pahaa oloa, kaikki alkoi purkautua, joten oli vain avattava läppäri ja alettava kirjoittamaan. Kuuntelin U2:sen With or without you:ta ja kirjoitin. Aloin itkeä. Itkin, itkin ja itkin, ja tajusin, että kaikki paha oloni on johtunut pääasiassa vain siitä, etten tiedä mitä teen juoksemisen kanssa. Minun oli laitettava valmentajalleni viestiä. Olin jo liian kauan jaksanut uskotella muille ja itselleni, että juokseminen on juuri se minun juttuni, vaikka sisimmissäni en uskonut itseeni enää lainkaan.

Vuosi on melkein kulunut siitä, kun tajusin, että kaikki asettamani tavoitteet ja unelmat, jotka olivat ennen saaneet ihoni kananlihalle, olivat muuttuneet merkityksettömiksi. Siitä, kun tajusin, että juoksu ei olekaan välttämättä se, mitä haluan. Siitä, kun ajatus lopettamisesta häivähti mielessäni.

Siitä lähtien en ole ollut oma itseni. Minä tarvitsen juoksemista. Se huomattiin kesän alussa - olin melkein kokonainen oma itseni, en tarvinnut mitään muuta kuin juoksemisen ollakseni minä. Muulla tavoin sitä en ole saavuttanut.

Juoksu kulkee = kaikki muukin kulkee (ja jos ei kulje, niin se ei haittaa, sillä juoksu kuitenkin kulkee).

Et pääse juoksemaan syystä tai toisesta, esimerkiksi vamman takia = prkl täältä tullaan kovempana takaisin! Minä en luovuta.

Ja sitten kauhein kokemani tunne, joka on viime aikoina ollut vahvasti läsnä: Juoksu ei huvita = kuka minä oikein olen?

Nyt ei ole minkäänlaisten päätösten aika. Olen liian epävarma, enkä halua lopettaa silloin, kun en edes ole päässyt juoksemaan kunnolla. Elämässä toki saa aina jotain tilalle, kun jostain luopuu. Identiteetit rakentuvat läpi vuosien. Ne saattavat myös muuttua aivan arvaamatta. Ja tuota muutosta ei saa estää ajattelemalla, mitä oli joskus ennen, että siinä entisessä minussa olisi pysyttävä. Olen muuttunut vuodessa paljon, ja se on saanut kyseenalaistamaan itselleni ennestään itsestäänselviä ajatuksia.

Samalla mietin, miten minä voisin luopua jostakin, joka saa minut tuntemaan itseni minuksi? Ilman kesäkuun pienoista kulkua en olisi saanut kokea sitä, miltä tuntuu, kun tuntee yhtäkkiä, että kaikki loksahtaa kohdalleen. En olisi saanut muistutusta, kuinka ihanaa voi olla askeleitten ottaminen peräjälkeen. Oikean jalan kipeytyessä osa minusta nyrjähti taas pois paikoiltaan, eikä se ole vieläkään korjautunut. Haluan vain päästä juoksemaan pari kuukautta ilman kipuja, ilman keskeytyksiä. Olla rehellinen itselleni tunteistani. Saada tietää, onko se kaikki oikeasti minua varten. Tunnustella ja fiilistellä. Löytää sisäisen paloni uudestaan, jos niin on tarkoitus.

Ja ennen kaikkea, löytää itseni.