Syvällisiä kilpasiskojen kanssa - fiilikset Portugalin leirin jälkeen

Tämä postaus on kirjoitettu Ellie Gouldingin "I know you care" soidessa kuulokkeissa, aivan hetken mielijohteesta, kirjoittamisen flow-tilassa, ilta-auringon valaistessa huoneistomme, ennen leirin viimeistä lenkkiä. Olotilassa, jossa kaikki on erinomaisesti, mutta samalla myös erittäin haikeissa fiiliksissä.

Niin paljon uusia ihmisiä.
Niin paljon upeita keskusteluja.
Niin paljon naurua, hymyä, pohdiskelua, suuria ja pieniä tunteita.
Niin paljon rakkautta.
Niin paljon juoksemisen iloa ja ihanuutta.

Meillä oli oma pieni yhteisö Portugalissa - aivan kuin olisimme eläneet omassa pienessä kuplassamme, jossa olemme suojassa muulta maailmalta. Siellä kuplassa ei tarvinnut huolehtia muusta kuin juoksemisesta, syömisestä ja nukkumisesta.

Kaksi viikkoa ympärilläni oli aivan huikeita ihmisiä - on outoa, että niinkin lyhyessä ajassa voit melkeinpä tuntemattomille ihmisille avautua aivan kaikesta mitä olet kokenut ja mikä on mietityttänyt. Ei tarvinnut olla yksin asioiden kanssa, vaan koko leirin ajan oli turvallinen olo purkautua muille ja tietää, että he välittävät ja ymmärtävät. Vielä kummallisempaa oli se, että nämä ihmiset ovat kilpakumppaneitani radalla. Sen takia olikin niin upeaa, miten pystyin heille kertomaan omista ongelmistani, ja he pystyivät tekemään samoin minulle. Oli huikeaa, kun ihminen, jota vastaan juokset kilpaa, tuli sanomaan sinulle: "Luin uuden postauksesi, se oli tosi hyvä!" tai "Tuli sellainen olo, että sinä ymmärät tämän, en muille halua tästä sanoa" ja kertoi samalla mieltään painavasta asiasta. 

Yksi hieno hetki oli myös silloin, kun naisjuoksijoiden kesken kokoonnuimme illalla keskustelemaan kuukautisista, syömisestä ja ulkonäköpaineista. Siinä istuimme isolla porukalla ja puhuimme aroistakin aiheista. Kilpakumppaneiden kesken. Jotenkin tuntui ja tuntuu edelleenkin, että olemme kuin yhtä isoa perhettä, jossa yhden onnistuminen tarkoittaa kaikkien onnistumista.

Sanotaan, että urheilu on vain urheilua. Nyt minulla on tämän leirin jälkeen fiilis, että se on paljon, paljon enemmän - enemmän kuin olen koskaan osannut ajatellakaan. Ainakin kestävyysjuoksu on minulle paljon enemmän - se on elämäntapani. Tämän upean lajin kautta olen saanut elämääni niin paljon hyvää, niin paljon ajateltavaa, niin paljon oppimiskokemuksia ja opittavaa. Niin paljon rakkautta ja välittämistä. Niin paljon iloa. 

Kaksi viikkoa leiriä takana, ja elämääni on tullut lisää ihmisiä, joille laittaa viestiä kun ahdistaa tai on ajateltavaa tai ongelmia, joihin haluaa muiden näkökulmia. Ihmisiä, jotka tukevat ja välittävät, vaikkeivat edes tunne sinua kunnolla. Ihmisiä, jotka saavat olosi tuntumaan turvalliselta

Kiitos kaikille leirillä olleille, uusille ja vanhoille tuttavuuksille, olette niin huikeita ihmisiä!
Kentällä viimeistään tavataan ja kannustetaan toisiamme
Ily!