hyvinvointi

erotus vai summa?

Hahmotan todellisuutta ympärilläni aistein. Käytän enemmän etä- kuin lähiaistejani. Periaatteessa haju, näkö ja kuulo ovat etäaisteja, maku ja tunto lähiaisteja. Ihmettelen olenko aina ollut tällainen ja miksi? Onko syy omassa tarpeessani pitää aistittavat etäällä vai kannanko esiesivanhempieni, ihmiskunnan ensimmäisten, puusta laskeutuneiden taakkaa? Olenko yksinkertaisesti kasvanut liian kauas lapsen tavasta tarttua kiinni ja laittaa suuhunsa? Onko tämä päähäni pulpahtanut satunnainen ongelma perinnöllinen, ikään liittyvä vai henkinen? Maailma on täynnä helppoja selityksiä. Valitsen henkisen.

Ennen kuin käyn aukomaan sitä, poikkean houkuttavalle sivupolulle. Onko ongelma etten tiedä jotain? Etten osaa sanoa mitään tai selittää kysyjälle? Olenko aikuisempi? Ylempänä? Kauempana? Elämänkatsomuksen ja -tavan muutoksessa 23 vuotta sitten menetin tarpeeni tietää enemmän kuin muut. Keskityin ottamaan itseni todesta. Tuntemaan. Kokemaan ilman suodattimia. Ongelmista tuli uteliaisuutta kutkuttavia. Peloista puoleensavetäviä. Onko ylipäätään olemassa ongelmia, jos niitä kohti voi mennä avoimena ja jos ne voi jakaa? En usko.

Tunto on ihmeellinen aisti. Ihon pinta-alan kokoinen ja herkkää herkempi. Tunnusteleminen on puhtaasti henkinen, sisäinen toimenpide. Lähelle meneminen ja lähelle päästäminen kertovat valmiudesta elää. Valmiudesta olla sinut itsensä kanssa ja valmiudesta tulla sinuiksi sen kanssa mitä on ulkopuolella. Mikä ero on sisäpuolen ja ulkopuolen välillä? Iho voi kertoa sen ja paljas iho paljastaa: eroa ei ole. Minusta tuntuu, että syvyyssuuntaan ihoni on pohjaton. Yhtä syvä kuin mieli. Jokainen kosketus menee kehon läpi, jos kosketukselle on avoin. Silloin kun minua kosketaan tai silloin kun minä kosken. Kun kosken kokonaisena, olen kokonaan paikalla. Mieli ja keho yhdessä pinnassa. Pohjattomassa pinnassa.

Kosketuksen ei tarvitse olla kova tuntuakseen. Itse asiassa kevein kosketus on voimakkain. Siinä on jotain samaa kuin kuulossa. Voimakkaimmat aistimukset aiheuttaa hiljaisuus. Se johtuu siitä että hiljaisuudessa on mahdollisuus olla itsempi, täydempi. Oikeastaan hiljaisuus ja koskemiseen keskittyminen tukevat toisiaan. Niitä voi opetella samaan aikaan. Ja opettelun voi aloittaa vaikka oman käsivartensa silittämisestä. Miten herkkä minä olen. Kokeile koskea oman ranteesi sisäpinnalla toisen ranteesi sisäpintaa. Sydämenlyönnit ja ihon hehku ovat hurjan syviä.

Erotus on vähennyslaskun ja summa yhteenlaskun tulos. Jos me ihmiset näemme toisissamme eroja ja raja-aitoja niin meidän pitäisi koskettaa enemmän. Kosketus tekee erotuksesta summan. Maailman yhtä pohjattomasti tuntevaksi kuin oma iho. Elämä muuttuu yhteenlaskuksi. Ja ongelmista tulee yhdessä jaettavia.

René Descartesin, tuon aistiensa epäilijäfilosofin lause: ”Ajattelen, siis olen olemassa”, kääntyy mielessäni muotoon: Tunnen, siis olen olemassa. Ai että miten tykkään omasta sukunimestäni...