hyvinvointi

Helsingin kirjamessuilla sanasta sanaan

Sanat ovat elintärkeitä. Sanat ovat aivojen kädet. Ne yltävät maan ääriin. Ne hahmottavat omat ääreni ja silittävät arpeni. Ne etsivät toisen sanat, sinun sanasi. Kulkevat rinnakkain, väistelevät kirjamessujen pääkadun vilinässä toisia. Istuvat kuulemassa. Janoavat lisää. Luovat, luovivat, painottavat, tasapainottavat. Palaavat rikastuneina. Maailma on hyvä.

En muista milloin tämä addiktio alkoi. Oliko se silloin, kun menin mukaan luovan kirjoittamisen ryhmään Kesälahdella? Vai silloin, kun puheenjohdin Kesälahden kulttuuriseuran kirjallisuusjaostoa ja sen keskustelevaa kirjallisuuskehää? Niin kuin hanhet muuttavat etelään, minä kuljen Helsinkiin syyslomaa viettämään. Kirjamessut ovat syysloman must ja vuoden kohokohtia.

Tänä vuonna Suomen juhlavuosi näkyy kaikessa. Logoissa, suorissa YouTube-kanavan kautta lähetettävissä keskusteluissa, kirjojen sisällöissä ja lukijoiden harittavissa katseissa. Juhlavuotta juhlistaa myös teos Eniten vituttaa Suomi. Se esittelee sata asiaa, jotka Suomessa ja suomalaisissa ärsyttävät. Ei ihme, että se esitetään Olohuoneessa. Se kuvaa jokseenkin hyvin ajan henkeä.

Messulehti koirankorville selattuna paarustan kuudetta kertaa Edith Södergranin ohitse. Tuo modernismin uranuurtaja on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen runoilija. Hän kuoli 1923 Kivennavalla ja nyt hänen nimeään kantavalla seminaarilavalla suomenruotsalaiset kirjoittajat puhuvat. Kuljen kohti Aleksis Kiveä, jota ei tarvinne esitellä. Hänen lavallaan ”kaksi aikamme mielenkiintoisinta yhteiskunnallista ajattelijaa” katsoo talouden perimmäisten kysymysten taakse. He löytävät kolme talouskeskustelun ajatusvääristymää:

  1. työn määrä on vakio
  2. kohtalomme riippuu muista
  3. talouden argumentaatiot ovat puolueellisia

Tietokirjailija ja kääntäjä Tommi Uschanovin sanat ovat silkkaa timanttia: ”ihmiset ovat vuorollaan milloin mitäkin, he tempoilevat milloin mihinkin suuntaan, eivätkä he ole pohjimmiltaan hyviä tai pahoja.” Tällaista avaruutta kaipaan ja siksi tänne tulen.

Kuuntelen Jörn Donnerin pamflettia, tai kuten hän sanoo ”paskillia, perverssin itsekeskeistä herjakirjoitusta” Suomesta. Piispa Eero Huovisen haastattelussa hän naurattaa yleisöä, eikä kukaan tajua itkeä, kun hän listaa tasa-arvon toteutumattomuuden, tuloerojen kasvun, solidaarisuuden katoamisen ja maastakarkoituspolitiikan ajan häpeäpilkuiksi. Suomea haukutaan ja kehutaan estoitta. Katsotaan menneisyyteen ja mietitään seuraavaa sataa vuotta. Totean tähän väliin, että kirjamessujen lihapullat ovat parempia kuin Ikean. Ehkä se johtuu punaviinistä.

Messujen ehdottomasti parhaat hetket koen Kullervon salissa. Tähtitieteen dosentti Heikki Oja kertoo universumista niin kansantajuisesti, että edes pimeä aine, pimeä energia ja tai mustien aukkojen yhdistymisen syntypotku eivät pelota. Nauru- ja ideapajatson tyhjentää kansalaisaktivisti, pasifisti, psykiatri ja poliitikko Ilkka Taipale, jonka toimittaman kirjan Sata innovaatiota Suomesta – poliittisia, sosiaalisia ja arkipäivän keksintöjä, lunastan laukkuuni. Palaan sen sisältöön seuraavassa blogissani.

Sixten Korkman miettii globalisaatiota ja siteeraa Marxia kiittävästi. Hänen haastattelijansa Markus Leikola tervehtii minua kulkiessaan ohitseni lavalle. Katri Valan lavalla keskitytään omaan itseen, tuntemiseen ja rakkauteen melko yleisellä tasolla, enkä löydä niistä kaikua. Kirjakahvilaan on viety skumppalasien ääreen keskustelu aiheesta Sängyn ilot, voiko lapsuus vaikuttaa aikuisiän seksuaalisuuteen? Sekin liikkuu niin yleisellä tasolla, ettei ahaa-elämyksiä synny. Rohkeat kirjoitetun sanan ihmiset pitävät sanansa kirjoissaan. Mutta jäähän minulle tietenkin omakohtainen pohdinta, johon keskustelu avaa ovea.

Tämän koen aika kipeänä näillä messuilla. Omiin ajatuksiin vaipuminen kantaa rajallisen matkan. Kanssakuulija ja sanojen mittainen ihminen kohottaa korkeammalle. Puhuminen maistuu paremmalta kuin naapurihallin italialainen pistaasijäätelö ja kookossuklaa.

comments powered by Disqus