isänpäivä

isä - verenperintöä ja kuvitelmia

Elämän säröttämä ääni vastaa soittooni. Isäni kertoo kirpputorivuorostaan. Entisen kauppamiehen veri vetää edelleen myyntipöydän ääreen. ”On hyvä, että on tekemistä, sillä saa ajan kulumaan”, hän sanoo. Mieleni piirtää hänen uurteiset kasvonsa ja kämmenselissä risteilevät paksut verisuonet. ”En ole nyt käynyt lenkillä, kun on niin paljon lajiteltavaa”, hän jatkaa. Seuraa tavanomaiset keskustelunaiheet: sää, lapset, lapsenlapset, senioriasunnon yksinäisyys. ”Onneksi tässä talossa on kirjasto, sieltä saa lukemista."

Muistan, miten kuusikymmenluvulla kaverit tulivat hakemaan häntä mieskuoron harjoituksiin. Isä totesi usein, että on kurkku kipeä. Siitä on tullut asia, joka saa meidät naurahtamaan yhdessä. Muistan, miten hän paikkasi pellinpalalla vaaleansiniset puusukseni, jotka olin katkaissut itsetehdyssä hyppyrimäessä. Muistan, miten hän opetti minut ajamaan opetusluvalla ajokortin ja miten aina tuntui siltä, etten täytä hänen odotuksiaan. Muistan, miten aikuisena itkin, kun hän ja äitini erosivat.

Vuosikymmeniä jatkunut isän ja pojan välinen suhde ei ole päästänyt helpolla meitä kumpaakaan. Isä on pitänyt perhettä taloudellisesti pystyssä ja ollut aina töissä tai opiskellut. Minä olen kapinoinut. Isä on kurittanut. Minä olen kaivannut isän rakkautta ja turvaa. Opiskeluani papiksi väritti kaksi merkittävää isään liittyvää seikkaa. Ajattelin, että hän olisi kerrankin tyytyväinen menestymiseeni, kun hain opiskelemaan yliopistoon. Kuvittelin, että jumala rakastavana isänä korvaisi minulle silloin kaukaiseksi tuntemani oman isän. Uskonto oli minulle kiertotie. Kuvaannollinen tapa hoitaa sisintäni ja sen isänkaipuuta.

Olen kuvitellut paljon. En ole uskaltanut kysyä. Olen toivonut paljon. En ole uskaltanut pyytää. Olen saanut paljon. En ole osannut arvostaa, enkä kiittää. Suuri kuva isästä on hukkunut oman mieleni sirpaleisiin ja kokemuksiin, joita en ole osannut liittää muuhun kuin itseeni. Isäni on ollut yhdeksän muunkin lapsen isä. Minun näkymäni isään on tosi minulle mutta vain yksi. Sisaruksillani se on erilainen.

Isäni on kantanut mukanaan oman isänsä ja kotinsa perintöä. Hänellä on ollut juuri ne eväät isyyteensä, mitkä hän on sieltä saanut. Osaa niistä hän kantaa edelleen, osasta hän on kasvanut omin voimin ulos. Kun mietin, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi omalta isältäni, näen sukupolvien ketjun. Olen katkaissut sen väkivallan osalta mutta tiedän, että osa seuraa minuakin. Tällä hetkellä parhaat keskustelumme käydäänkin hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan Alavieskassa, Pohjanmaalla. Niiden kautta opin ymmärtämään isääni ja itseäni. Näkemään isomman kuvan, jossa me olemme yhdessä.

Kun viimeksi olin isäni luona yötä, lupasin hänelle, että en jätä. Yhteyden kokemisessa minulla on niin paljon kasvamista.

Suomessa on 1,2 miljoonaa isää. Uusperheitä, joissa lapsi voi nimittää kahta miestä isäksi, on noin 52000. Yksinhuoltajaisiä on 17200. Suomessa elää ydinperheen muotoisissa, samaa sukupuolta olevien parien perheissä noin 2000 lasta ja kaikissa sateenkaariperheissä noin 10000 lasta. On pelkästään asiallista, että kolmessa helsinkiläisessä päiväkodissa kokeillaan läheisten päivää isänpäivän sijaan. Yhteiskunnan monimuotoisuus on tunnustettava tosiasia. Omissa perheissään jokainen saa viettää isänpäivää niin kuin hyväksi kokee. On sääli, että monet kasvatusalan ammattilaiset yhä näkevät isyyden sekä sen kivut yksiulotteisesti.

En koe uhkaksi kenenkään toisen käsitystä isästä tai isyydestään. Tällä kirjoituksella en vie kenenkään isää, enkä uhkaa kenenkään kuvaa isästä. Eikö meidän olisi syytä elää sovussa veremme ja kuvitelmiemme kanssa?

comments powered by Disqus