kaatopaikka

kaatopaikallaan

Lämmin suvituuli lehauttaa kärpäsparin lentoon ja pystytukkani juurille ilmaa. Olen tullut tänne samassa tarkoituksessa kuin Picasso tai dadaistit, nuo taiteen hienostuneisuuteen kyllästyneet ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan veitikat. Minäkin koen, että taidetta ei ole esine tai väri tai muoto tai edes valmis teos. Taitokaan ei ole taidetta. Taide on ajatus. Yhtä vapaa, lyhytikäinen ja määrättömän näköisesti etenevä kuin sitruunaperhosen kevätlento. Ranskalaisen Marcel Duchampin teos Suihkulähde (1917), miesten vessasta taidesalonkiin tuotu pisoaari (eli urinaali eli virtsalo) valittiin 2004 nykytaiteen teokseksi, joka on eniten vaikuttanut jälkipolviin.

Tämä kannattaa muistaa, kun pohditaan tuoreen kulttuuriministerin vaikutusta Suomen nykykulttuuriin. Vastakkainasettelun satavuotisessa luvatussa maassa ruikitaan mennen tullen estottomasti toisia.

Mutta takaisin suosikkipaikkaani Kiteen Tolosenmäen Tarvemetallin metallijätekasojen sekaan. Nousen vanhan kaivinkoneen päälle nähdäkseni paremmin rojukasan sisään. Ja samalla, pidäkkeettömästi sisältäni ujuu ilmoille nahkalätsäisen Folk-Fredin kireää tenoria mukaellen Cornelis Vreeswijkin biisi ”täss istun mä tunkiolla, synkkänä katselen/seass roskien, kaiken loan ja lasipullojen/on poskellain kyynel, on mieleni haikea/vaikka paremmaksi kaikki muuttuu/silti hyväksi ei milloinkaan”

Olen samaan aikaan kuusikymmenluvun puolivälissä Heinolan Reumasairaalan lastenosastolla. Koulun kevätlukukausi keskeytyy polvileikkaukseen ja koko kesä kuluu toipilaana. Sängyssä, pyörätuolissa, kainalosauvoihin nojaten, kävelemään opetellen. Taas kerran. Sairaana tunsin pilaavani koko perheen kesälomareissun, koska kohteet piti valita sen mukaan, mihin kykenin kulkemaan. Samalla mietin niitä reumavanhuksia, joita olin nähnyt sairaalassa. Käpristyneitä, kalvakkaihoisia laahustajia. Heissä katsoin omaa vääjäämätöntä tulevaisuuttani.

Kaatopaikalla menneisyys on kädenojentaman päässä. Kaikesta näkee, miten kukin suhtautuu omaan menneisyyteensä.

Tavarat heitetään pois. Huokaistaan helpotuksesta, kun päästään eroon. Painolastista, käyttämättömästä. Epäkäytännöllisestä, vanhanaikaisesta. Inhottavia muistoja tuovasta. Rikkinäisestä, rumasta. Kaatopaikka näyttää kaksi asiaa. Suomalainen kuluttaa mieltä vailla. Suomalainen antaa piutpaut kierrättämiselle. Tämän hän tekee, koska on varaa. Suomalainen ”köyhyys” paljastuu huijaukseksi.

Miksi tavaroita pitää ostaa ja heittää pois? Koska tällä kiertokululla kerrotaan keinottomasta kipeydestä. Kotiin tuodaan aina jotain uutta, koska sen mukana toivotaan jonkin muuttuvan paremmaksi. Kodin laittaminen on kuin itsensä laastarointia. Tältä minä haluan näyttää. Tämän minä korjaan. Olen katsellut omaa kotiani ja tavaroitani sillä silmällä. Mitä tukahdutan tällä tavaralla? Mitä jätän sanomatta tai tekemättä, kun ostan tämän?

Kävin eilen hyvän ystäväni ja työtoverini Esun kanssa Kesälahden taidepajassani. Etsimme tulevan ilmaisuleirin soitinrakennuspajaan tarvikkeita. Pajani pursuu kaatopaikalta tuomiani esineitä. Järjettömiä ja toisiinsa liittymättömiä. Tulimme siihen tulokseen, että mikä tahansa esine on soittimen aihio. Kaikkea on mahdollista soittaa, kaikesta saa äänen.

Samaan tulokseen olen tullut tehdessäni veistoksia jätemetallista. Olen ajatellut metallin elämän kaarta. Joku on louhinut malmin. Joku on jalostanut sen metalliksi. Joku on suunnitellut esineen. Joku on valmistanut sen. Joku on käyttänyt sitä, kunnes se on mennyt rikki tai vanhentunut tai menettänyt muuten merkityksensä. Joku on vienyt sen kaatopaikalle. Siellä olen kuullut sen puoliksi hautautuneen hahmon huutavan minulle. Olen työstänyt sitä mahdollisimman vähän. Vienyt taidenäyttelyyn. Jätemetalliin liittyy ihmisten virta, siinä kroolaan minäkin.

Olen pohtinut, onko se nyt kaarensa huipulla vai pohjalla? Ymmärrän, että tämä ei ole sen päätepiste. Kun minun aikani on ohi, metallin aika jatkuu. Siksi ajattelen, että taide on ohimenevää. Se antaa vapauden sydämelle ja luovalle tekemiselle. Se rakastuttaa kierrättämiseen.

comments powered by Disqus