hyvinvointi

kipukohtia - matkalla lääkehoidon tenttiin

Syyskuun viides kolahti työmeiliin kurssimateriaalia lääkehoidon tenttiä varten. Ensimmäinen reaktio oli huokaisu. Ylitöitä oli kertynyt kesäloman jälkeen parin viikon verran. Missä välissä tämän vielä ehtisi? Napistuamme kuten kansa Moosekselle nettimateriaalin hankaluudesta, tentin valvoja latoi paperinivaskan luettavaksi. Tekstin lisäksi moodlessa on videoita. Pari ensimmäistä kuuntelukertaa meni otsaa raaviskellessa.

Kuuntelin keski-ikäisen miehen tasaista ääntä ja katselin kaavakuvaa lääkeaineen imeytymisestä, jakautumisesta ja eliminaatiosta. Yhtäkkiä mieli kääntyi niin, että hiljainen nurina vaihtui kiinnostuksen imuun. Katselin kuvan sijasta oman ohutsuoleni alkupäätä, porttilaskimoa, maksaa ja munuaisia. Ohimennen mainittu seerumin kreatiniini taisi olla liipaisin. Omani on ollut hieman yli raja-arvon 100, se merkitsee lievää munuaisten vajaatoimintaa. Omakohtaisuus muutti oppimisen valittamisen motivaatioksi. Voi kun olisin tiennyt nämä, kun…

Lääkityshistoriani turbovaihde alkoi vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisenä tuberkuloosilääkkeillä, jotka kunnanlääkäri määräsi, vaikkei diagnoosi ollut selvä. Lasten klinikalla Helsingissä paljastui, että kyseessä oli reuma. Siihen sain ajan tavan mukaan malarialääkettä, jotka myöhemmin vaihtuivat kortisoniksi, anestesia- ja kipulääkkeiksi. Yli kymmenen vuoden jatkuvan lääkityksen jälkeen lopetin kultahoidon kolmetoistavuotiaana itse, kysymättä keneltäkään.

Toinen lääketsunami valui päälle alle nelikymppisenä sydänkohtauksen, loppuunpalamisen ja masennuksen jälkeen. Nitrot ja mielialalääkkeet tulivat tutuiksi. Kolmas vaihe yksitoista vuotta sitten oli raskain. Puoli vuotta söin vahvoja antibiootteja, vaikkei diagnoosi ollut selvä. Kun se paljastui syöväksi, koin miltä tuntuu olla ongelmajäte- ja radioaktiivinenjäteastia. Kortisonia, nesteenpoisto- ja vatsalaukunsuojalääkkeitä tuli niiden ohella. Interferonipiikkejä mahanahkaan. Kun syöpä ei tappanut, yritti verenmyrkytys samaa. Minä niin inhoan antibiootteja.

Mitä kaikesta on jäänyt? Arpia iholle ja yksi sydänlihakseen. Viileät sormet ja varpaat. Kiitollinen mieli siitä, ettei tarvitse syödä vakituisesti mitään lääkettä. Halu pitää kehosta parempaa huolta. Kiitollisuus ja uteliaisuus. Näkyjä sisäisistä kehitystarpeista.

Työssäni seuraan vierestä, miten uuden oppiminen voi olla kivuliasta ja käyn paljon motivointikeskusteluja. Yritän näyttää oppimisen merkitystä laajemmin. Kaataa pienen astian yliläikkyvän nesteen isompaan astiaan. Antaa mielelle, tunteille hyväksyttyä tilaa.

Nyt olen jälleen itse oppijan paikalla. Mikä tässä auttaa? Yksi: omakohtaisuus. Opittavan aiheen sitominen omaan elämään. Sen myönteisen vaikuttavuuden miettiminen. Mahdollisuudet. Kaksi: pienet annokset riittävän usein otettuina. Mieluummin 20 minuuttia päivässä kuin 8 tuntia yhtä soittoa. Oppiminen on persoonallista. Muistaminen on persoonallista. Katsele, lue ääneen, kuuntele, kirjoita, kaavioi, haaveile, yhdistele kokemuksiisi, liiku. Kävele takaperin.

Lääkehoidon opiskelu liittyy siihen, että työskentelen lääkehoidon epätyypillisellä alueella, lapsikylässä. Kysymys on siitä, että antamani huolenpito olisi mahdollisimman hyvää ja sen vaikuttavuus parempaa kuin nyt. Huokaisen taas. Kiitollisena siitä, että työnantaja antaa käteeni uuden työkalun, joka lisää ymmärrystäni ja vaikuttaa myös oman elämäni hallintaan. Mieleni reseptorit vilkkuvat vihreää.

comments powered by Disqus