lapsikylä

Lapsikylässä

Lapsikylässä

Eilen lauantaina minulla oli pieni, sisäinen juhlapäivä. Olen ollut neljä vuotta työssä SOS-lapsikylässä Punkaharjulla. Käytän tätä kirjoittajan paratiisillista mahdollisuutta julkiseen ajatteluun ja kerron kuluneesta viikosta 9-13.1. Minä saan avata vain itseni, omat tuntemukseni ja pohdiskella omaa kasvuani. Lasten ja nuorten sekä heidän biologisten vanhempiensa elämä on heidän omaansa ja vain he saavat kertoa siitä julkisesti. Kuva, jonka lastensuojelutyöstä on siis puhtaasti oma kokemukseni. Ikkuna, josta näet nykyisen hetken. Se on ainoa mitä on. Menneisyydellä on oma merkityksensä ja tulevaisuuteen tämänkin hetki tähtää mutta ne eivät saa sumentaa tilaa, missä olen. Viedä toivoa ja voimia.

Monessa suhteessa työni on erilaista kuin muiden. Kun muut ohjaajat työskentelevät lapsikyläkodeissa, minulla on oma työhuone. Lapset ja nuoret tulevat tapaamaan minua vapaaehtoisesti. Suurimman osan työajastani olen kahden kesken heidän kanssaan. Minulla on myös selkeä viikkojärjestys, jota voisi sanoa lukujärjestykseksi. Viikko päättyy perjantaina neljään harrasteryhmään, joista itsen nautin, koska musiikki on omakin harrastukseni.

Toimin kylän koulunkäynninohjaajana. Tehtäväni on tukea kouluikäisiä oppimiseen liittyvissä asioissa. Miksi lapsikylä on nähnyt tärkeäksi palkata ohjaajan tähän työhön? Ensiksi siksi, että koulun merkitys lapsen kasvulle ja tulevaisuudelle on keskeisen tärkeä. Toiseksi siksi, että henkilökohtainen aika on lasten suurin toive. Näin he ovat sanoneet, kun on kysytty. Teen jatkuvaa iltavuoroa ja työpäiväni alkaa, kun oppilaat tulevat koulusta.

Maanantai lähti liikkeelle Punkasalmen ala-asteen pihalla kello 12, kun noudin oppilaan mukaani ohjaukseen. Päivän aikana heitä kävi luonani yhteensä kuusi. Koulutehtävien lisäksi kerrattiin kertotaulua, valmistauduttiin äidinkielen kokeisiin, keskusteltiin yhteishakuun liittyvistä kysymyksistä ja mietittiin ammatinvalintaa sekä pohdittiin oppilaan lyijykynäpiirroksen valoja ja varjoja. Yksi hyppytunti kului lounaaseen ja sähköpostitteluun. Sain sovituksi uusien työergonomiaa parantavien tuotteiden haun Savonlinnasta. Päivän päätteeksi kirjaan havaintojani oppimiseen liittyvistä asioista järjestelmään, joista sosiaalityöntekijät ja lasten hoidosta vastaavat työtoverini voivat ne lukea. Lisäksi biologisilla vanhemmilla sekä lapsilla ja nuorilla itsellään on oikeus lukea kirjaukset. SOS-lapsikylän osallisuustyöhön kuuluu, että lapsi ja nuori voivat myös halutessaan osallistua kirjaamiseen. Oma käytäntöni on, että lukukausikoosteet ja niihin liittyvät palautekeskustelut kirjaan yhdessä oppilaiden kanssa.

Tiistaina hain yhdeltä ensimmäisen oppilaan ala-asteelta ohjaukseen. Kahdella oppilaalla oli kotitehtävänä kätkökuvauksen kirjoittaminen. Sen yhteydessä pohdittiin, miten teksti voisi olla sellainen, että toinen lukija ymmärtää sen perusteella, miten toimitaan. Samojen oppilaiden kanssa laulettiin Lauri Tähkän laulua Minun Suomeni, koska he olivat oppineet sen koulun musiikkitunnilla. Työhuoneessani on sähkörummut ja saamme käden käänteessä aikaan minibändin, kun otan syliini kitaran. Laulaminen kahdestaan on sykähdyttävää, ihan samanlaista kuin lukisi satua yhdessä. Minulla ei ole omia lapsia. Täällä saan joka päivä oman sydämeni täyteen lasten ja nuorten kiintymystä. Siitähän tässä on kyse. Myönteisen kiintymyssuhteen luomisesta tukemaan lapsen kasvua.

Kaksi hyppytuntia kuluivat mieleisesti: päivälliseen ja sähköpostien läpikäymiseen. Sain käsiini Pohjois-Suomen lastensuojelupäivien ohjelman ja ilmoittauduin sinne. Menemme Kaarinan SOS-lapsikylän johtajan kanssa kertomaan, miten lapset ovat mukana kehittämässä SOS-lapsikylien sijaishuoltoa. Ehdin myös perehtyä esittäjätoverini lähettämään materiaaliin, joka on osviittana esityksellemme Oulussa. Lasten osallisuus omaan elämään liittyvien asioiden päätöksentekoon on työmme peruselementtejä. Minun tehtäväni on kertoa, miten lasten osallisuus toteutuu lapsikylien arjessa. Kolmen vuoden ajan olen työtoverini kanssa ohjannut Punkaharjun lapsikylän nuorten foorumia eli kehittäjänuorten toimintaa, siksi minulla on kokemusta osallisuuden toteuttamisesta.

Lukion ruotsinkielen ja yläasteen matematiikan lisäksi aloitin yhden oppilaan kanssa kitaransoiton alkeet ja toisen kanssa pohdittiin yläasteen jälkeistä aikaa. Matematiikka on kuulkaa sellainen rasti, jossa joudun yhä uudelleen opettelemaan periksiantamattomuutta ja ohjeiden tarkkaa lukemista. Sain aikanaan keskikoulussa kahdesti ehdot ja vasta lukiossa opin opiskelemaan sitä. Siihen nähden minulla on oiva mahdollisuus käydä motivointikeskusteluja ja olla läsnä oppimisen kivussa. Se on yksi aikuisen perustehtäviä muutenkin. Päätin päiväni jälleen kirjaustunnilla.

Keskiviikkona ei ollut hyppytunteja. Luonani kävi seisemän oppilasta ja yksi äiti. Koen suurena luottamuksen osoituksena, että vanhemmat tulevat katsomaan, miten lapsi toimii henkilökohtaisessa ohjauksessa. Henkilökohtaisen ohjauksen etu on siinä, että ympäristön häiriötekijöitä ei ole. Monet oppilaat sanovat, että ”tää on ainoa paikka missä saa lukea rauhassa.” Monen oppilaan kanssa opetellaankin kiireettömyyttä ja keskittymistä. Siinä käytän apuvälineinä kirjoja, kuvataiteita ja musiikkia. Työhuoneessani ei ole kelloa. Usein havahdumme siihen, että seuraava oppilas tulee koputtamaan ovea. Tänään koulutehtävien lisäksi juteltiin siitä, miltä tuntuu, kun ei pääse omien vanhempien kanssa kotiin. Lapsen kipu on niin selvä ja se vaikuttaa myös oppimiseen. Muistin, oppimisen, ajattelun, havaitsemisen, tarkkaavaisuuden, luovuuden ja ongelmanratkaisun toiminnot ovat yhteydessä tunteisiin. Olen nähnyt viereltä, miten tunne-elämän myrskyt vievät tilan oppimiselta ja motivaatiolta. Ohjauksen loppu onkin usein rauhallista keskustelua. Joskus se tapahtuu piirtämisen tai änärin tai biljardin pelaamisen ohessa. Työhuoneeni vieressä on lapsikylän nuorisotila, joka antaa tähän mahdollisuuden. Eräs oppilas oli ihan varma siitä, että joulukuun ruotsinkokeen hyvään tulokseen vaikutti se, että pelasimme biljardia ruotsiksi.

Torstai alkoi työhuoneeni viimeisten ergonomiavälineiden hakemisella Savonlinnasta. Samalla reissulla minulla oli tapaaminen työnohjaajani kanssa. Keskustelumme painottui tällä kertaa osaamiskartoitukseen ja kehityskeskusteluun, jotka käydään kaikkien työntekijöiden kanssa talven aikana. Koen suurta helpotusta ja rauhaa aina työnohjauksen aikana. Minulla on joka kolmas viikko etuoikeus saada peilata itseäni ja työtäni kaikessa rauhassa sydämellisen ja viisaan ihmisen kanssa. Vaikka nautinkin työstäni, minusta tuntuu hyvältä katsoa työtäni toisen antamasta näkökulmasta. Työnohjauksesta palasin lapsikylään ohjaajien palaveriin. Siellä käytiin läpi uusia järjestelyitä johtoryhmässä ja käytiin läpi tulevien tapahtumien järjestelyitä. Uutena asiana alamme opetella omien työvuorolistojen tekemistä. Minusta tuntuu hyvältä ottaa itse vastuu työvuoroista ja uskon sen lisäävän työmotivaatiota.

Palaverista kiiruhdin ala-asteen pihalle oppilasta hakemaan. Aisopoksen satua kissasta ja hiiristä, lisää Lauri Tähkää, englanninkielen kokeisiin valmistautumista, tähtikuvioita ja tiedon etsimistä netistä, kertotaulutestejä. Tänään oli vuorossa myös kotiin kannettua koulua eli ohjausta lasten omassa huoneessa. Samalla sain kantaa ja koota kerrossänkyä ja keskustella helmikuun alussa Helsingissä järjestettävästä SOS-kehittäjänuorten kokoontumisesta. Tämä ryhmä perustettiin viime syyskuussa SOS-lapsikyläsäätiön kehittämispäivillä ja meiltä oli mukana siellä viisi nuorta. Yksi esimerkki heidän panoksestaan oli ehdotus tutor-nuori –toiminnan aloittamisesta. Sijoitusprosessit ovat kovin aikuisvetoisia. Nuoret ehdottivat, että sijoituspaikassa olisi nuoria, joiden kanssa sijoitettavat lapset ja nuoret voisivat keskustella. Samalla he saisivat vertaistukea ja oman näkökulman sijoituspaikkaan. Päivän lopuksi kirjasin seisten tapahtumat. Minulla on säädettävä työpöytä ja nyt myös kaikki tarvittavat välineet, joilla oikeat työasennot varmistetaan sekä oppilaille, että minulle. Ihana työnantaja! Sain myös kahdesti suoraa palautetta oppilailta kiitoksen muodossa. Minulle kerrotaan usein hyvin henkilökohtaisia asioita. Kotimatkalla itkin sitä herkkyyttä, jonka oppilaat kanssani jakavat. Eipä silti, itken joskus lapsen kanssa yhdessäkin, ja nauran niin, että seinät soivat.

Perjantai on musiikkipäivä. Nyt se alkoi poikkeuksellisesti yläasteella oppilaan HOJKSin tekemisellä. Se tarkoittaa henkilökohtaista opetuksen järjestämistä koskevaa suunnitelmaa. Opettajan sanoja kuunnellessani mietin jälleen kerran miten hienosti suomalainen koulujärjestelmä ottaa huomioon oppilaan. Miten joustavasti koulu järjestää opetusta, antaa lisätukea ja testaa oppilaan tietämystä.

Koululta tultua virittelin lapsikylän saliin mikkiständit, mikit ja piuhat, nuottitelineet, sähköurut, bassot ja kitarat. Ohjaan tällä hetkellä neljää bändiä, joita kaksi on poika- ja kaksi tyttöbändiä. Ala-asteikäisille on omat ja yläastelaisille omat. Bänditoiminnan lähtökohtia on kolme. Ensiksi se opettaa lapsia ja nuoria yhteistoimintaan ja kauniiseen lopputulokseen. Toiseksi seillä saa kokeilla kaikkia soittimia. Olen itseoppinut soittaja ja laulaja ja tiedän, että kaiken oppii, jos haluaa. Kolmanneksi siellä soitetaan musiikkia, jota he itse toivovat. Se asettaa omat haasteensa minulle, 1960-luvun poppiin ja 1970-luvun hevimusiikkiin kasvaneelle. Tiedättekö miltä kuulostaa Laura Närhen Mä anna sut pois, kun huostaanotetut laulavat sitä? Tai Antti Railion Halla ja etelätuuli? Tai Mike Oldfieldin Nuclear? Tähän viimemainittuun biisiin päättyi viiden tunnin treeniputki bändien kanssa. Olen isojen poikien bändin kitaristi-laulaja. Vedin koko biisin ja varsinkin loppufraasin “a heart of broken glass defiled, deep inside the abandoning child” niin karheasti ja kovaa ja tunteella, että sain unen päästä kiinni vasta kahdelta yöllä.

Tällä viikolla luonani kävi siis 22 oppilasta ja annoin 24 ohjaustuntia, kuusi tuntia bändejä valmisteluineen, viisi tuntia kirjauksia, kolme tuntia sähköposteja ja sekalaisia toimistotöitä, tunti työnohjausta ja yksi palaveri. Kun mietin tätä kokonaisuutta, haluan kertoa kaksi asiaa. Ensimmäinen kertoo suhtautumisesta oppilaisiini. Oma mottoni työssä on: jokaisen trauman ja diagnoosin takana on ihmisyksilö kaikkine mahdollisuuksineen, keholtaan ja mieleltään vapaana. Toinen kertoo suhtautumisestani työhön yleensä. Minä en iloitse titteleistä tai palkankorotuksista. Koen tekeväni merkityksellistä työtä ja tunnen olevani tarpeellinen. Koen, että minulla on sanavaltaa työhöni. Kaiken kruunuksi minulla on työtoverit, joiden kanssa huvittaa kahvitella. Siksi olen iloinen työstäni.

comments powered by Disqus