lasten syöpäosasto

lasten syöpäosastolla kasvamassa

Lähellä osaston ulko-ovea on matala kaappi. Sinne laitetaan kengät. Niin teen aina, kun tulen omaan kotiini. Sisälläni kohisee kaksisuuntainen virta. Sairaalan ja kodin. Molemmat ovat minulle tuttuja ja turvallisia, kipeitä ja helliä, erottavia ja yhdistäviä. Lasten syöpäosaston selittämätön, yksinkertainen hitaus liittyy sukkasillaan kävelemiseen. Ja siihen, että täällä lasten äidit ja isät kokevat poikkeuksellista yhteyttä.

Sen lisäksi, että minulla on täällä tehtävä, olen oppimassa jotain itselleni tärkeää. Niin elämässä on periaatteessa joka päivä. Mutta täällä siihen on tilaa enemmän. Tai niin koen, ehkä olen tänään tälle oppimiselle avoin. Etanan lailla matavat minuutit ja vuorokaudeksi täyttyvät tunnit opettavat minulle kiintymyssuhdetta. Minulle, lapsettomalle, kaksi kertaa melkein isäksi tulleelle.

Mitä teen sen eteen? Puhun Aku Ankan kieltä, pidän kädestä kun pistetään, luen satukirjaa kunnes nukahdetaan, rakennan kivikasoja pihapenkille ja nautin yhdessä hiljaa auringosta. Keskustelen rauhallisesti hoitohenkilökunnan ja lääkärin kanssa, muovailen vahasta mielikuvitushedelmiä, rohkaisen syömään tai juomaan vähän väliä ja vien kävelemään lammelle poimimaan kukkia. Katson kiireettä lapsen silmiin, leikin hamppariravintolaa littlest petseillä, hieron jalkoja hierontapallolla ja kehotan pesemään hampaita. Kyselen ja kuuntelen lasta tarkkaan, otan vastaan turhautumisen kitinät, syön yhdessä jäätelöä, kerron omista kokemuksistani ja istun vierellä kun hän nukkuu.

Miksi olen oppimassa? Koska kykyni kiintymiseen rikkoutui, kun olin kaksivuotias. Vietin silloin viisi ja puolikuukautta sairaalassa. Ensin Helsingissä Lasten klinikalla ja sitten Heinolassa Reumasairaalassa. Siitä lähtien lähisuhteet ovat olleet minulle vaikeita. Ihan kaikki. Olen yrittänyt kelvata, tehnyt virheitä ja pahaa, ollut ylikiltti. Kaivannut ja vetäytynyt olemaan yksin. Nyt nämä annetut sairaalapäivät ovat korjaavia kokemuksia kaikki.

Täällä näen itseni lapsena ja aikuisena. Täällä näen kehityskulkuni. Ja oikea, tunteva, tarvitseva lapsi katsoo minua. Tehtäväni on korjata aikuisuuteni. Opetella olemaan luotettava, pakenematon, tunne- ja ajatustenvaihtoon valmis avoin iso ihminen. Ajattelin tänne tullessani, että olen vahva. Sillä kymmenen vuotta sitten olin samassa paikassa saamassa samaa solunsalpaajahoitoa ja selvisin, vaikka läheltä piti. Taas kerran kotimatkalla, kyyneleitä nieleksien ymmärrän, ettei tarvitse olla vahva jaksaakseen. Paljon isompaa on kyetä kiintymään. Omistamatta ja hallitsematta. Muuta kuin tämän sekunnin ja lauseen, joka ei lopu pisteeseen

comments powered by Disqus