elämänkatsomus

nainen vai jumala?

Pääsiäinen alkaa olla käsitelty. Niin kuin elämässä tapaa olla, isojen tapahtumien jälkeen tulee eteen arkitodellisuus. Silloin nähdään mitä vaikutusta tapahtumilla on, vai onko mitään. Vuosia saarnasin pääsiäisen sanomaa aitiopaikalta kirkoissa. Puhuin ja puhuin, kunnes todellisuus tuli vasten kasvoja. Sain sydänkohtauksen ja jouduin punnitsemaan kaiken. Koko elämäni. Kaikki arvoni ja asenteeni. Uskoni. Rakkauteni. Menneisyyden ja tulevaisuuden.

Tein pohdintani julkisesti. Pidin taidenäyttelyn teemalla Nainen, joka voitti jumalan. Taivutin kylmää rautaa käsivoimin. Maalasin kaksi viikkoa kuin hullu. Tunteiden paino oli liian suuri pidettäväksi sisällä. Ja jotain purskahti ulos kuin ravistetusta kuohuviinipullosta. Kaksi rautapuuta, hyvän- ja pahantunteen puut. Molemmissa eriteltyinä keskeisimmät tunnekokemukset. Vieri vieressä vertailtavina.

Koko prosessi liittyi minussa kysymykseen Saanko olla kokonainen? Hyväksytäänkö minut täysin vai pitääkö minun jalostua? Olin paria vuotta aiemmin tullut taidenäyttelyni valmistellessani siihen tulokseen, että tunteet liikuttavat ja muovaavat ihmistä alusta alkaen. Ensimmäinen tunne on kokonaiseksi tulemisen tunne. Sen kokee jokainen, kun munasolu hedelmöittyy. Minun alkusoluni. Sitä tunnetta jokainen kaipaa. Se on rakkauden kokemisen ytimessä. Luonnollinen kasvu alkaa, kun hedelmöittynyt solu jakautuu. Siinä on kaikkien kipeiden kokemusten ydin. Hylätyksi tulemisen ja hallinnan menettämisen ensimmäinen kerta. Sitä jokainen väistää.

Näiden kahden kokemuksen varassa tanssii ihmisen elämä. Ne toistuvat, pitävät elämän tasapainossa. Ilman näitä kahta tapahtumaa ei olisi minua sellaisena kuin nyt olen. Raskaana ja rosoisena. Ymmärtävänä ja herkkänä. Rakastettavana. Tämän tekeminen selväksi itselleni aukaisi oven elämänkatsomuksen punnitsemiselle. Vertaaminen perustuu kokemukseen. Vertaaminen perustuu rohkeudelle katsoa pohjaan saakka. Vertaaminen perustuu sille, että on rehellinen sen edessä mitä näkee.

Kokemukseni kristillisen sanoman perusteista ja kokemukseni elämäni naisista sekä niiden vertaaminen tiivistyy kahteen sanaan. Vaikka ja koska. Jumala rakastaa minua, vaikka olen tällainen kuin olen. Tätä pääsiäisen sanoma nimenomaan korostaa. Rakkaudelle asetetaan ehto ja se on syntien sovittaminen ja siihen uskominen. En voi sille mitään, että koen tämän olevan puhdas abstraktio eli ajatusluomus. Minulla oli aikanaan tarve selittää elämäni tämän kautta, kun en uskaltanut kohdata kasvoista kasvoihin.

Nainen rakastaa minua, koska olen tällainen kuin olen. Minun ei tarvitse muuttua, tulla toiseksi. Saan olla kipeä, vajavainen ja täydellinen omassa itsessäni. Avaruuskulkuri ja rakettipoika. Taivaanrannanmaalari. Sen suurempaa rakkautta ei maailmassa ole. Ei elämässä, ei kuolemassa. Tämä toimii niin kauan kuin olen itselleni rehellinen. Läpinäkyvä toisen edessä. Tiedän kokemuksesta senkin, miten käy, kun jätän sanomatta kipeitä asioita. Olen saanut siitä riittävän monta opetusta.

Mitkä olivat pohdintojeni seuraukset? Selkeä itseymmärrys siitä, etten halua julistaa ehdollista rakkautta. Erosin kirkosta ja lähetin pappeuskirjani piispalle. Ymmärrän uskonnollisuuden merkityksen toisille. Siksi korostankin, että on oma ratkaisuni, eikä minulla ole tarvetta tehdä siitä yleispätevää. Koen hyvin voimakkaasti niin, että minun totuuteni raja kulkee ihoni pinnassa. Sen kauemmas se ei ulotu. Tämän käsittäminen on keventänyt minua ehkä kaikkein eniten. Vienyt hallitseminen tarpeen ja hallinnan menettämisen pelon.

Entä nyt? Tänään, yksin elävänä. Uskon ehdottomaan rakkauteen, omasta sisimmästä nousevaan luonnolliseen tunteeseen. Kysyn itseltäni toistuvasti, saanko olla kokonainen, ja annan sen ratkaista lähtemiseni ja tulemiseni. Olen myös oppinut kysymään, annanko toisen olla kokonainen. Ja kyllä. Annan mutta minulla on vielä oppimista.

comments powered by Disqus