liikunta

pakkotoistoista mielen lepoon

Katsotaanpa liikunnan kolikkoa. Kruunan puolella ovat hyvät vaikutukset. Paino on pudonnut selvästä ylipainosta lievään. Lapsena kuudesti leikattu, nivelreuman syömä polvi on selvinnyt ilman nivelenvaihtoa. Terveenä ja levänneenä liikkuminen on antanut virkistystä ja auttanut jaksamaan. Ryhmäliikunnat jääkiekko, kaukalopallo ja jalkapallo ovat antaneet yhteydentunnetta ja yhteishenkeä.

Klaavan puolella ovat huonot vaikutukset. Hyvien vaikutusten pakonomainen tavoitteleminen on johtanut ylirasitustilaan. Ensimmäisellä kerralla se katkesi lievään sydänkohtaukseen, toisella kertaa syöpään. Uupuminen oli salakavalaa. Liiallinen liikunta vaikutti myös jaksamiseen kotona ja työssä. Pidin päiväkirjaa liikunnasta ja se oli kohdallani virhe, koska tavoittelin aina lisää.

Pelkkä hyvien ja huonojen vaikutusten katsominen ei riitä. Pitää mennä pintaa syvemmälle ja miettiä vaikuttimia. Kysyä itseltä miksi ja mitä tarkoitusta varten liikun juuri näin? Muistan edelleen hyvin ne pitkät viikot, jotka makasin Heinolan reumasairaalan sängyssä polvileikkausten jälkeen. Tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin pääsin pyörätuoliin ja siitä kainalosauvoille opettelemaan kävelyä. Viikkoja kestäneen liikuntakiellon aikana seisoin koulussa kentän reunalla, kun muut juoksivat ja pelasivat. Liikkuminen toi minulle vapauden lapsuuden rampana olemisesta. Liikkumattomuus ja reumalääkitys vaikuttivat osittain siihen, että olin koko lapsuuden ylipainoinen. Siitä pääseminen tuli vahvaksi vaikuttimeksi aikuisuudessa. Silläkin tavalla koin korjaavani lapsuudenkokemuksia. Voisi ajatella, että nämä ovat positiivisia vaikuttimia. Niinpä. Itselleni ne olivat negatiivisia. Miksi? Koska sain kyllä tuloksia mutta mieleni ei muuttunut.

Omalla kohdallani nämä vaikuttimet liittyvät kehonkuvaan ja itsetuntoon. Muistan miten näin reumasairaalassa käpertyneitä ja kalvakoita vanhuksia. Ajattelin, että minustakin tulee sellainen. Koulussa olin viimeisiä kaikessa liikunnassa. Vertasin itseäni toisiin. Olin ruma, hidas, voimaton, tyhmä ja vielä arka. Kaikki liikunta oli rimpuilua menneisyyden haamuja vastaan. Loputonta nousua ylös suosta, jonka oma mieleni oli luonut. Siksi liikuntani oli kulmikasta ja kovaa. Rääkkäystä. Se ei auttanut, vaan vei syvemmälle.

Mikä muutti minut? Kokemukset siitä, että elämä on lähellä loppuaan, vaikuttivat niin, että pysähdyin. Mietin elämääni ja näin tapahtumien, mielen yhteyksiä. Sekään ei vielä riittänyt. Oman ymmärryksen lisääntyminen on avain…hmmmm…itsensä korjaaminen on tässä huono sana sillä mitä korjaamista minussa on? Kysymys on enemmän siitä, että tulen kokonaiseksi itsekseni. Näe itseni kokonaan ja juuri siksi rakastan sitä mitä näen.

Minä tarvitsin siihen lisäksi lempeää opetusta toisilta. Rakkautta. Minut on silitetty ja puhuttu itselleni kauniiksi. Molempia on tarvittu. Kättä ja sanoja. Itsensä avaaminen on kaksisuuntaista, sisältä ulos ja ulkoa sisään. Tätä olen opetellut, eikä se ole ollut helppoa. Vastaanottaa toinen ehdoitta. Antaa ehdoitta. Kynnyksittä. Kaihtimitta.

Nyt olen tässä ja mietin mikä liikunta olisi pehmeää, hyväksyvää? Tanssi ja jooga. Joogaa kokeilin joulukuun alussa Joensuussa ja tykkäsin vaikka olen jäykkä kuin kakkosnelosen lankku. Tanssia olen kokeillut ja nauttinut eniten kontrolloimattomasta liikkumisesta intialaisia mantroja kuunnellen. Retkiluistelu on ollut lääkekuurin vuoksi tauolla, joten ylläoleva kaksikko vetää puoleensa kuin magneetti jääkaapin ovea.