ihmissuhteet

perille

Hiihtoloma kesti minut ja minä hiihtoloman. Kohdallani loma hiihtämisestä alkoi Riihimäen viestirykmentissä maaliskuussa 1982 ja jatkuu yhä. Molempien osapuolten parhaaksi. Hiihtolomalla on tietysti tunteet mutta niin on minullakin. Toistaiseksi olen pysynyt lujana, saa nähdä miten pitkään. Retkiluistelu täyttää toistaiseksi liukumis- ja sauvomistarpeeni. Metsä on mielestäni yliarvostettu liikuntapaikka, järvi on parempi.

Ajoin himppasen yli 1500 kilometriä. Punkaharjulta Helsinkiin, sieltä äitini suvun lähtökaupunkiin Ylivieskaan ja sitten Kuopion kautta kotiin. Ehdin tehdä maalausremonttia, jutella äitini kanssa hänen lapsuudestaan, jutella sykähdyttävän ihmisten kanssa elämästä, syödä blinejä punaisella merilevällä, suklaatasuklaata, juoda KirRoyalea, kävelyttää ja rapsuttaa pientä, hassua coton de tuleArin ja powderpuff kiinanharjakoiran risteytystä, soittaa ja laulaa, poimia tarot –pakasta kolme korttia ja tulla määritellyksi uudelleen horoskoopin kautta, kuunnella ja tulla kuulluksi, koskettaa ja tulla kosketetuksi, itkeä lohduttomasti ja nauraa sydämen kyllyydestä. Voisiko olla täyteläisempää lomaa?

Kaikella on merkitystä. Minkä valitsen? Puhumisen. Käytin tästä lomasta suurimman osan puhumiseen ja sen jaloimpaan ilmentymään, kasvoista kasvoihin puhumisen. Toki siihen liittyy olennaisesti kuunteleminen. Mutta kuunteleminen voi olla kätkeytymisen eteinen. Minua ei kiinnosta arvailu. Haluan kuulla äänen, aistia painotukset, pysähdykset, hengityksen täyttämät loppuvokaalit.

Puhumisen tarkoitus on päästä perille. Tulla etäisyydestä lähemmäs vielä, vielä hiukan. Yhtä hidasta ja hengästyttävää kuin helmikuun lopun sohjossa ajaminen ja lähes rekan yliajamaksi joutuminen, on toiseen ihmiseen tutustuminen. Miten perille voi päästä, miten pitkälle pitää sanoilla yltää, että voi sanoa tuntevansa, voi sanoa luottavansa, voi antaa sanojen kannatella, eikä tarvitse enää karttaa kotiin.

Kaikki alkaa itsestä. Olenko perillä itsestäni, itsessäni? Olenko perillä toiveistani, peloistani, niiden juurista? Olenko perillä historiastani, vaikuttimistani? Olenko perillä siitä, miten voi jättää taakseen, päästää irti? Olenko perillä kasvutarpeistani, muutosvoimistani? Olenko perillä ihostani ja sen yhteydestä mieleen? Olenko perillä pahuudestani ja hyvyydestäni? Ja kaiken jälkeen. Olenko niin minä, että voin joustaa menettämättä mitään?

Perillepääsy itsestä on monimutkainen matka. Useat asiat ovat niin kipeitä, että mielellään niitä väistäisi. Oma kokemukseni on, että elämästä saa parhaiten selvän seuraamalla rohkeasti tunnekokemusten helminauhaa. Elämäntapahtumien jana on tärkeä mutta se on kuin luuranko. Tarvitaan lihaksia, jänteitä, sydäntä. Milloin olen kokenut saman tunteen? Mihin elämäntilanteeseen, ihmiseen se liittyi? Miksi tunne toistuu?

Ajattelen, että tunteet ovat puolustajiani. Niiden vuoksi jään henkiin, niiden vuoksi otan opiksi ja yritän uudelleen, ne luovat elämää. Juice lauloi laulussaan Rakastellaan, vuonna 1978 ”anna elää tunteiden/tiedät että niiden varaan rakennun.” Järki ei puolusta, se sotii, vaatii, uhkaa.

Ennen lomaa olin perillä itsestäni. Kun avasin viimein kotioven, en ollut varma missä näkyvä kotini on. Eikä se ole niin väliksikään. Riittää, kun olen kotona itsessäni. Matkalla. Minulle se on helpompaa kuin perheellisille. Enkä tiedäkään. Yksin ei taida olla sen helpompaa.

Päätteeksi ylläolevasta Juicesta säkeet perillepääsystä ”Neptunuksesta saakka, tulin sinua tapaamaan, tulin tarpeeksi kauas, itseni nähdä sain…lentoon lehahtaa naakka, herää maailma aamussaan, näin liityn joukkoon kuolemattomain…”

comments powered by Disqus