sormus

sormuksieni tunnoista

Juuri nyt Punkaharjua hivelee lumi. Se on kuin puuteria naisen poskipäissä tai tomusokeria prinsessakakulla. En tiedä miksi, ja tämä ei liity edellä käyttämiini kielikuviin, minun tekee mieli koskea sitä. Hipaista sormenpäällä. Tuntea sormenjäljissäni tuo kylmänkarhea rakenne. Yhdeksännellätoista raskausviikolla sormenpääni olivat nykyisenlaisia. Sellaisena ne pysyvät loppuelämäni. Ne ovat yhtä uteliaisuuteni kanssa.

Tuntoaisti on minulle elintärkeä. Asetan sen näön, kuulon, hajun ja maun edelle. Kaikkien muiden aistien olen jo kokenut heikentyneen, sehän liittyy ikääntymiseen. Mutta tunto. Ihmeellisten kokemusten kehto. Minuuden äiti. Äärieni vartija. Rakastetuksi tulemisen kokemisen todellinen viestittäjä. Hellyyteni lähettiläs.

Kirjoitan mieluummin kynällä kuin bittimekaniikalla. Koneellisen kirjoituksen näennäinen helppous on tyhjentävää. Käsiala sen sijaan viehättää. Runo on runo vasta kun se on käsialaistunut. Kitaraa soitan lähes joka päivä, ammattini vuosi ja kotini ilmaa seesteistämään. Lukemattomat tunteet ovat siirtyneet kielien kautta kuultaviksi. Keventäneet kipua, laventaneet kaipuuta, riipaistaneet rakkautta.

Koska tuntoaisti on paras ja sormet mieleni päitä, kruunaan ne sormuksin. Kruunaan joka päivä. Pyhitän, vihin arjen ja työn. Levonkin.

Sormukset tulivat elämääni kesällä 1983. Olin töissä Pohjois-Norjassa, Kautokeinossa, Frank ja Regine Juhlsin yrityksessä. Minut pyydettiin kesämyyjäksi turistisesongin ajaksi kielitaitoni vuoksi. Se kesä oli ihmeellistä oppimisen aikaa. Esittelin koruja, saamelaismuseota, pohjoismaisia designtuotteita, afgaanipakolaisten käsitöitä ja Frankin hopeapitoisia, abstrakteja maalauksia ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja ranskaksi. Asiakkaiden lisäksi työtoverit olivat eri puolilta Eurooppaa. Yhteisö eli erillään varsinaisesta Kautokeinon kylästä Galaniiton tien varressa. Juhlsin solvsmien sivuille pääsee täältä http://www.juhls.no/

Kielikylvyn lisäksi minulle tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Rannekelloa jäi Galaniittoviddan vaivaiskoivujen oksille. Korut tulivat osaksi elämääni sen myötä, että löysin sisäisen hippeyteni. Muistan hyvin, miten Regine Juhls saksansekaisella skandinaaviskalla opasti työhön: ”muista, että pyydät ihmisiä kokeilemaan koruja.” Klassinen musiikki soi koko työpäivän taustalla ja sain pitää koruja myyntityön aikana ylläni. Muistan, miten juhannuksena keskiyön auringon paisteessa istuimme Kautokeinoelvan törmällä, ja Regine kaatoi pronssisesta afgaanikannusta ruusuvettä käsillemme. Sitten söimme ja joimme. Olimme hetken yksi kansa. Sormukseni kantavat näitä muistoja. Sormukseni luovat uusia.

Historian aikana sormus on ollut muutakin kuin koru. Antiikin Roomassa kultasormus oli Juppiterin papin merkki. Jalokivin koristeltuja sormuksia pidettiin amuletteina eli suojaesineinä sairauksia, onnettomuuksia ja noitia vastaan. Sinettisormuksilla allekirjoitettiin asiakirjat. Keskiajalla sormuksista tuli avioliiton vertauskuva.

Ostan sormuksia tämän tästä. Monet niistä liittyvät johonkin matkaan tai tilaisuuteen. Joskus vain päähänpisto saa poikkeamaan koruliikkeeseen tai pysähtymään kaupan koruständille ja hups, taas sormuslipas täyttyy. Sormuksessa minua vetää puoleensa koko, väri ja korukivi. Aitous tai kalleus ei merkitse minulle mitään. Sormus on jokapäiväinen käyttöesine. Sormuksia on valikoima keittiön lipaston päällä ja aamun fiilis ratkaisee mikä lähtee mukaani päivään. Viestitän sormuksillani sisäistä iloani olla elossa, olla luova ja kuulua koko maailman kansaan. Olen ennen muuta osa ihmisyhteisöä ja vasta sen jälkeen suomalainen.

comments powered by Disqus