taiteen filosofia

taidettako

Ihmisen silmä on ihmeellinen. Läheltä katsottuna se näyttää avaruuden kierteissumulta, jonka keskellä on musta aukko. Mielestäni vertaus on hyvä. Vanha sanonta ”silmät ovat sielun peili”, joutaa romukoppaan. Toista ei tarvitse arvata tai lukea ulkoa. Parempi on kuulla hänen taivaanvahvuutensa hänen itsensä sanomana. Silmät ovat tie vastapäätä olevan ihmisen sisäiseen avaruuteen. Se on yllättävä, henkeäsalpaava, kiihdyttävä, rauhoittava, pelottava ja vaikka mitä. Jokaisella askeleella jotain muuta kuin odotusten täyttäjä. Vapaa. Valinnoissaan itsenäinen. Herkkä. Oikea. Niin kuin pitää.

Kävelen sateentihkussa kohti lapsikylää. Reitti on niin tuttu, että voin kävellä sen takaperin tai silmät ummessa. Mitä tapahtuu, jos kuljen sen kautta minne katson? Silmieni liikkeen mukaan. Uuuhh mikä vuoristorata! Silmäni tallentavat näkymiä, hyppivät paikasta toiseen, kiinnittävä huomiota muita aisteja nopeammin. Varoittavat, kannustavat, ihastuvat, jäävät kiinni johonkin mielenkiintoiseen ”silmänruokaan”, joka ruokkii koko mieltä.

Vanhin taideteos tässä lähialueella on epäselvä kalliomaalaus Kesälahdella, Puruveden kalliossa. Huomasin sen, kun pysytimme kesällä 2001 ensimmäistä Aurinkokunnan kuvantekijöiden vedenalaista taidenäyttelyä. Näyttely oli minun ideani, sen toteutti ryhmä kuvantekijäitä ja sen pystytti tai upotti Joensuun urheilusukeltajat. Se oli sukeltajille suunnattu erikoisnäyttely mutta tyynellä teokset näkyivät pinnalle, soutajille ja huopaajille. Sukeltajilla oli vieraskirja mutta suurin osa näyttelyvieraista oli kaloja.

Vanha ja uusi rinnakkain, mitä tarkoitusta varten? Sitä, että taide on aina tulkinta siitä ajasta missä se on tehty. Aika näkyy ilmaisussa ja materiaaleissa. Elämänsisällöt, tunteet, jotka taiteen tekijää liikuttavat, pysyvät samoina. Mutta miten määritellä taide? Mitä on taide? Pablo Picasso oli yksi 1900-luvun suurista taiteilijoista. Hänelle osoitettiin kysymys ja hänen vastauksensa oli veitikkamainen ”jos tietäisin mitä taide on, pitäisin sen omana tietonani.”

Oma polkuni kuvantekijänä alkoi osana toipumista sydänkohtauksesta ja siihen vaikuttaneen oman tien etsimisestä. Satuin 1996 joulukuun alussa Tampereelle Sara Hildénin taidemuseoon, jossa oli esillä venäläisten avantgardistien teoksia. Jäin kiinni pieneen maalaukseen, jossa oli kuin puotipaperille maalattu punainen neliö. Teos näytti sellaiselta, jonka pieni lapsikin osasi tehdä. Se oli suprematismin perustajan, venäläisen Kazimir Malevitshin Punainen tori. Olin kuin kala kuivalla maalla. Tajusin katsoessani mitä tarkoittaa pelkistäminen eli miten se näkyvä todellisuus voidaan yksinkertaistaa väriin, muotoon ja viivaan. Picasso maalasi teoksen Avignonin naiset vuonna 1907. Siinä hän särki perspektiivin niin, että ihminen kuvattiin samaan aikaan edestä ja sivuta tai takaa ja sivulta. Maalaus oli kubismin ensimmäisiä teoksia ja siinä todellisuus kuvattiin kuutioiden avulla. Silmä eksytettiin löytämään kuva peruselementin kautta. Tämä oli mullistava tapa kuvata ja vaikutti mm. venäläiseen konstruktivismiin, johon Malevitshinkin taide kuuluu. Hän lopulta yksinomaan geometrisia muotoja ja päätyi maalaamaan valkoisella valkoiselle, jolloin valo ja pinta muodostivat kuvan.

Kävin itse maalaamisen avulla läpi elämäni syntymään saakka, tekemällä näkyväksi tunnekokemuksiani. Vuonna 2003 pääsin mukaan Savonlinnassa pidettyyn kansainväliseen vesistömatkailukonferenssiin, johon vein veteen liittyviä tunteita. Ne syntyvät kohdussa. Siksi vesi on niin tärkeä elementti.

Määrittelen taiteen viidellä sanalla: taide on kokemus omasta ytimestä. Lause on sama tekijälle ja katsojalle. Se sisältää ajatuksen, että taide on suhteellista. Jutellessani näyttelyvieraitteni kanssa minulle on hahmottunut ajatus näin. Minä maalaan esiin sisimpäni, ytimeni. Katsoja, joka löytää teoksesta tarttumapinnan omaan sisimpäänsä pitää sitä taiteena. Sille, joka ei löydä, teos on roskaa tai yhdentekevää. Ajatus liittyy myös aikaperspektiiviin. Teos, joka ei nyt näytä miltään tai herätä mitään, muuttuu myöhemmin taiteeksi, kun oikea ihminen katsoo sitä. Näin kävi mm. Vincent van Goghille, joka myi eläissään vain yhden teoksen mutta tunnustettiin mestariksi kuolemansa jälkeen.

Ajattelen, että taiteen tehtävä on herättää. Itse heräsin maalaamisen avulla. Kävin muutamia vuosia sitten useita keskusteluja joensuulaisen taiteenkerääjä Jaakko Sorjosen kanssa. Hän kertoi käyttävänsä taidetta kivun lievittämiseen ja jaoin hänen kokemuksensa. Picasson suuri maalaus näytti hätkähdyttävästi, miten Espanjan sisällissodassa saksalaiset pommittivat Guernica y Lunon kaupungin maan tasalle vuonna 1937.

Olen monesti miettinyt ketkä ovat ihmiskunnan näkijöitä. Näkijä on termi, joka esiintyy vanhan testamentin kirjoituksissa. He olivat järjestäytyneen uskonnonharjoituksen ja hallinnon ulkopuolisia, yksittäisiä ihmisten herättäjiä. Olen miettinyt, kuka enää uskoo talouden ammattilaisia, jotka eivät osaa ennustaa maailmantaloutta. Poliitikkoja, jotka peukaloivat rauhallisista yhteiskunnista rauhattomia, kuten Suomessa tapahtuu juuri nyt. Uskontojen tulkitsijoita, joiden päämäärä on lisätä vastakkainasettelua, eikä rauhaa. Taiteen tehtävä on avata ovia ja portteja, kun muut sulkevat niitä. Tuoda näkyviin, kun muut kieltävät näkemästä ja tarjoavat ”vaihtoehtoisia totuuksia.” Taiteen tehtävä on saada ihminen kysymään itseään. Näkemään, että minussa on kaikkeuden alku.

Kun toinen näkee saman, se on ihme. Kuin kahden hiukkasen törmäys avaruudessa. Se tekee tavallisesta taidetta.

comments powered by Disqus