pelko

väkivallan koodin aukaisu

Kevät on vielä niin hauras, että askelten alla rouskuu. Päivän lämpö haihtuu, kun jäätävä yö tulee ylle. Minä katson kauan kaikkea. Tähtitaivasta, aurinkoa, puunsilmuja, lätäköiden jääpitsiä. Tulta, kämmenselkien suonia, siintäviä ulapoita, silmiäsi. Tarvitsen avuksi lasit, kun katson ulkopuolelleni. Enää sisälleni näen tarkasti. Sinne minne pitääkin.

Lapsena pelkäsin paljon. Minut jätettiin niin monesti yksin, vietiin pois kotoa ja jätettiin vieraiden ihmisten keskelle. Pelkäsin hylätyksi tulemista, yksin jäämistä. Kipuja, joita nivelreuma ja siihen liittyvät hoidot aiheuttivat. Pelkäsin pimeää. Pelkäsin huomista, koska katsoin sairaalan reuman runtelemissa vanhuksissa oman tulevaisuuttani.

Miten lapselle osoitetaan, ettei tarvitse pelätä? Ottamalla lähelle, puhumalla rauhallisesti, koskettamalla, sylittämällä. Pahinta mitä lapselle voi tehdä, on ohittaa hänen tunteensa ja selittää ne vääriksi. Jäädä kauas, olla mykkä ja torjuva. Silloin pelot jäävät voimaan ja uusissa tilanteissa jatkavat kasvuaan. Pelot syntyvät kokemuksista. Aina. Pelot alkavat elämän alussa.

Olen käynyt järjestelmällisesti läpi omia pelkojani sen jälkeen, kun ymmärsin, mistä huutoni ja jyrkkyyteni kasvavat. Tämän tutkimisen liipaisinta painoi Joensuun keskussairaalan viisas kardiologitar, joka kysyi sydäntäni tutkiessaan ”millaista elämää olet elänyt, että olet tässä näin nuorena?” Olin kolmekymmentä seitsemän vuotias. Nuori saamaan sydänkohtauksen. Vanha olemaan välittämättä itsestäni. Sataseitsemäntoistakiloinen, työnarkomaani, stressaantunut, suosioon tukehtuva liperikkö.

Kysymys vaivasi mieltäni ja johti aloittamaan matkan taaksepäin. Elämänjanan piirrettyäni tajusin, että minulla on luuranko, josta puuttuu liha, jänteet, suonet. Lähdin seuraamaan taaksepäin tunnekokemuksiani. Kysyin aina ”miksi tunnen näin ja missä tilanteessa tunsin samoin?” Seurasin tunteita syntymään saakka ja maalasin niitä näkyviin. Reuma oli polku, jota oli helppo seurata, koska sain hoitooni liittyvät paperit Heinolan reumasairaalasta ja Helsingin lastenklinikalta. Tein siitä polusta kipuineen ja pelkoineen taidenäyttelyn ja konsertin. Maalaukset näyttivät tunteen ja laulut kertoivat tilanteesta, jossa olin sen kokenut. Opin menemään kauemmas ja syvemmälle. Uskalsin, koska vierelläni oli silloin rohkea ihminen, joka piti kiinni, eikä väistynyt.

Huudan, räyhään, puin nyrkkiä, koska pelkään. Pelkään menettäväni hallinnan siinä tilanteessa, missä olen. Pelkään tulvani torjutuksi ja hylätyksi. Pienempien pelkojen takana ovat nämä kaksi alkupelkoa. Pelot ovat paljon syvemmällä kuin luulisi. Ne ovat solutasolla ja alkavat ihmisalkion solunjakautumisesta. Ne ovat osa koodistoa, josta minuuteni rakentuu. Perintötekijöitä. Niitä ei tarvitse pestä pois. Ne saavat olla.

Alkukokemusten jälkeen pelot vahvistuvat uusista kokemuksista. Vertaan sitä lumipalloon, jota vieritän suvilumessa. Se kasvaa joka kierähdyksellä. Nykyhetken pienikin merkki voi laukaista pelon, joka on kasvanut koko elämän ajan. Siksi se tuntuu suurelta. Tilanteissa, joissa vihastun, reagoin kuin lapsi, koska kannan pelkojeni historiaa mukanani. Pelko on niin vahva tunne, että sitä ei kestä. Sitä ei halua kokea aina uudelleen.

Pelon hyökyyn on kaksi vahvaa muuria. Toinen on se, että syyllinen nähdään ulkopuolella. Toinen on viha. Nämä kaksi ovat kuin peittoja, jonka taakse kätkeydyn vapisemaan sitä, miten haavoilla ja hauras olen. Kaikesta ulkonaisesta säröttömyydestä ja vahvuudesta huolimatta. Tämä koodi pätee lähellä ja kaukana, parisuhteissa, suhteissa lapsiin, ja kauempana, suhteissa muukalaisiin, kansoihin. Minun suhteessani siihen mitä koen, kuulen ja näen ympärilläni, vaikuttaa yksinkertainen totuus omasta sisäisestä maailmastani. Olenko minä sinut oman sisimpäni kanssa, vai olenko muukalainen itsellenikin.

Kun näet ympärilläsi väkivaltaa, kysy itseäsi, mieti mitä pelkäät ja miksi? Kun näet väkivaltaisia ihmisiä, mieti mikä heitä pelottaa niin paljon? Mitä enemmän on väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, sitä enemmän on pelkoa. Vastareagoinnin sijasta kysy!

Miten minua parannetaan pelosta? Samalla tavalla kuin lapsena. Kysymällä mikä on ja miltä tuntuu? Ottamalla huomioon, ottamalla lähelle, puhumalla rauhallisesti, koskettamalla ja sylittämällä. Niillä pelkoni sulaa. Niillä tulen kokonaiseksi ja opin hyväksymään itseni. Ja samalla sinut. Maailman.

comments powered by Disqus