kirjoittaminen

vastasataneena

Vastasataneena

Tänä aamuna maa oli valkea. Ja ulkoseinät. Lumihiput takertuneet koivunoksien menneisiin kesiin kuin mieli elämään. Joku oli lakaissut tien roskakatokselle. Samalla omat jälkensä. Linnut eivät laulaneet.

Vanhuuttaan kohti takova sydämeni lauloi, kun kuljin työhuoneelle. Lauloi kaikkien maailman kirjoittajien yhteistä laulua. Kirjainten, lauseiden, virkkeiden liittoa. Hengitysten taukoa. Pisteitä. Pilkkujen silmänräpäyksiä. Näkyväksi tulemista, paljaaksi paljastumisen jännitystä, loputonta uteliaisuutta sille mitä voi vielä sanoilla koskettaa. Itsessään tai toisissa.

Olen bloggaajana yhtä untuvikko kuin yöllä satanut lumi aamulla. Kokematon ja koskematon. En tiedä mitä tästä kehittyy. Sulanko vai täytynkö? Niin monet asiat ovat vieraita. Teknisiin välineisiin liittyvät. Itsensä mainostaminen. Kaupallinen yhteistyö. Grafiikka. Olen onnellinen siitä, että blogiyhteisön taustalla on Karjalainen ja sen 142 vuotinen historia. Pitkän linjan ammattilaiset. Tiedottamisen koko paletti.

Olen onnellinen blogiyhteisöstä. Kirjoittajista, jotka jakavat kokemuksensa ja näkemyksensä. Kertovat itsensä. Neuvovat lempeästi ja hyvällä huumorilla. Tämä on kirjallinen ja kuvallinen yhteisöasumisen muoto. Jokaisella oma rauhansa, yhteinen olohuone ja keittiö. Valo ikkunassa, kun tulee pimeässä kotiin.

Yhden asian tiedän: blogini on syntynyt ikävästä. Olen kirjoittanut runoja kuusitoistavuotiaasta, tuottanut yliopistossa tieteellistä tekstiä seitsemän vuotta, saarnoja ja uskonnollisia näkyjä yhdeksän vuotta, harrastanut pyörryttävän ihanaa luovaa kirjoittamista Kesälahden Kulttuuriseuran piirissä kymmenen vuotta ja täyttänyt paikallislehti Puruveden palstoja 25 vuotta. Ollut säännöin täsmällistetty eli formaali ja rikkonut kirjoittamisen rajoja. Tässä on kynnys. Uusi alku jollekin.

Blogin ensimmäinen tavoite on tulla osaksi omaa elämääni. Vapaiden viikonloppujen hitaudessa on kutsu. Kirjoitusten sisältö on elämäni sateenkaari. Olen kokenut paljon, elänyt monta elämää. Sydänkohtauksen ja syövän jälkeen tämä on kolmas elämäni. Työn aloitin pappina, sen jälkeen olen ollut päätoimisesti valokuvalaboranttina, kulttuurin sisällöntuottajana eli kuvantekijänä ja muusikkona, Kesälahden koululaitoksen historian ensimmäisenä elämänkatsomustiedon opettajana ja nyt ohjaajana SOS-lapsikylässä Punkaharjulla. Rakastan työtäni, koko yhteisöä, jossa saan elää.

Harrastan maalausta ja pidän näyttelyitä, laulamista ja soittamista Lemminkäisissä, nikkarointia kodin tarpeita varten, ylämäkijuoksua ja takaperinkävelyä. Opettelen puutarhan perustamista. Elän yksin ja olen lapseton. Elämä on hämmentävän suloinen sekamelska. Aloitan aamun sanomalla kiitos ja saman sanan toistan ennen kuin suljen silmäni illalla.

Avoimena katson blogimaailmaa ja sen huomista. Avoimena vaikutuksille, itselleni. Avoimena kuin ikkuna ilman kaihtimia. Päästän luonnonvaloa sisälle. Annan mieleni huoneeni näkyä. Kaihtimitta. Tule vierelle katsomaan, lukemaan vielä lukematonta.

Ari

comments powered by Disqus