harrastus

Hevostelua

Ratsastus on yksi niistä rakkaista asioista, joita haluaisi harrastaa, mutta jotka ovat jääneet taka-alalle. Tänään asiaan tuli korjaus, kun suuntasimme kohti Roukalahtea ja Teijan tallia. Luvassa oli rauhallinen maastoratsastus lumisessa metsässä lännensatuloihin satuloiduilla hevosilla. Olipa kokeilemisen arvoinen juttu!

Ihan ensimmäiseksi on valiteltava, että hevosen selästä käsin jäivät kuvat ottamatta. Ei tullut edes mieleen. Edellisestä kerrasta hevosen selässä oli nimittäin vuosia ja pientä jännitystä ilmassa. Aikanaan hevoset olivat varsin iso osa elämääni, ja omat hevoseni Laku ja Retu olivat harrastuskavereitani yli viidentoista vuoden ajan. Tuttuja ja turvallisia, sikäli kuin tulipyrstö-Lakusta noin voi sanoa. Mutta oman hevosensa metkut tiesi. Vieraan hevosen selkään nousu on kuin istuisi tuntemattoman urheiluauton ratin taa. Rauhallisenkin oloinen kaveri voi osoittautua formula-autoksi, jolta puuttuu jarrutehostin. Tai kiiltäväkuoriseksi Ladaksi, jossa on jäykähkö kaasupoljin. Tai sitten mitä mainioimmaksi reissukaveriksi..

No, sitten vain jalka jalustimeen, käsi kiinni satulan nuppiin ja toinen jalka hevosen yli.. Tällä kertaa ei tarvinnut ihmetellä, nouseeko jalka vielä jalustimeen, kun selkään mentiin telineen päältä. Kerran aikaisemmin olen noussut hevosen päälle tikastelineen päältä, koska hevonen oli niin julmetun iso, ettei sinne oikein muuten olisi päässytkään.

Ratsaille oli noustu perheen nuoriso-osaston toivomuksesta. Toiveissa oli nimen omaan maastolenkki, ja mielellään vielä sellaisilla hevosilla, että meno olisi mukavaa, vaikka taidot olisivatkin hiukan ruosteessa. Nettiä selatessa löytyi Teijan majoitus ja maastotalli, joka vie pieniä ryhmiä maastoratsastukseen. Eli juuri sitä, mitä kaipasimmekin.

Rambo lenkin jälkeen harjattuna ja loimitettuna.

Oma ratsuni Rambo osoittautui leppoisan rauhalliseksi hevoseksi. Menohaluja sillä olisi ollut ehkä vähän reippaampaankin lenkkiin, mutta kiltisti se kuunteli avuja. Samaa pitää kyllä sanoa myös Vilistä ja Leikasta, jotka olivat mukana lenkillä. Suurimman osan matkaa vaeltelimme pieniä metsäpolkuja Teijan johdolla. Maisemat olivat upeita lumisten puiden kurkotellessa pokujen ylle. Välillä eteen avautui Pyhäselkä ja pakkasen hienoisesti punertama taivas. Kun Rambo nappasi hampaillaan pientä makupalaa kuusen oksasta, niskaan tumpsahti kunnon lumivyöry tykkylunta. No, kevyt puuterilumi oli helppo ravistella pois.

Hetkittäin pääsin kiinni siihen, miksi ratsastaminen on niin ihanaa. Se on tunne, että kävelee neljällä jalalla ja on sulautunut yhteen hevosen kanssa. Kaksi erillistä olentoa, ihminen ja hevonen, on ratsukko. Silloin kun hevonen on kuulolla, se tarvitsee vain hyvin pieniä vihjeitä, mitä sen odotetaan tekevän. Niin pieniä, että niitä ei tarvitse edes ajatella, ne vain tapahtuvat.

Olen aina halunnut kokeilla lännensatulaa. Mukavan tasainen ja pehmeä se oli istua ja jalustimet klassista satulaa leveämmät, mutta muuta eroa en juuri huomannut. Klassisen satulan läpi hevosen liikkeet tuntuvat ehkä paremmin. Ravissa kevyt istunta olisi kai suositeltavin, mutta ihan hyvin keventäminenkin onnistui. Jotenkin mieleen tuli entisaikojen armeijan satulat, paitsi että armeijan satulat olivat täynnä solkia ja koukkuja, ja jalat ratsastuksen jälkeen mustelmilla ja nirhaumilla. Tämän ratsastusreissun jäljiltä ei mustelmia tarvinnut etsiä.

Leika

Näin ensimmäiselle kerralle varasimme tunnin maastolenkin. Se olikin juuri passelin mittainen aika näin rauhalliseen tahtiin tehdylle lenkille. Pakkanen nipisteli sormia ja varpaita, vaikka hevonen hohki lämpöä. Ratsastaessa muistin, miksi minulla oli entisaikaan aina talvella kädessä isohkot nahkarukkaset ja lämpöiset lapaset niiden sisällä. Kunnon villasukka olisi ollut myös tarpeen. Ei sitä näköjään osaa vielä tässäkään iässä pukea! Toppahousut sentään vedin ratsastushousujen päälle. Siitä seurasikin koko reissun hankalin homma, ratsailta laskeutuminen. Tönköksi topattu jalka ei millään meinannut nousta hevosen yli, kun eteen ei päässut kumartumaan satulan nupin takia.Tekniikkahommia tämäkin.  Oi ja auts, nöyrtymisen hetki..

Ratsastusreissun jälkeen riisuimme hevosilta varusteet ja harjasimme ne. Se on asia, jota olen monesti kaivannut. Ratsastus harrastuksena on paljon muutakin kuin hevosen selässä keikkumista. Hevosen huolto on työlästä, mutta siinä sivussa syntyy yhteys ihmisen ja eläimen välille. Parhaimmillaan luottamus. 

Vili

Ratsastaminen on niin kivaa, että varmasti nousemme hevosen selkään jatkossakin. Ehkä seuraavalla kerralla maastossa vedetään jo reippaampi lenkki. Tunneillakin olisi kiva välillä käydä, jos hyviä irtotunteja kivoilla hevosilla jostain löytyisi. Aikanaan ratsastus oli ykkösharrastus valmennuksineen ja kilpailuineenkin, mutta juuri nyt ei ole sen aika. Takaraivossa tiksuttaa vanha haave päästä lipizzanhevosilla ratsastusvaellukselle Unkarin Pustalle. Ehkä joskus. Kunhan voitan ensin lotossa. Ja jos voittaisin kunnon potin, alkaisin haaveilla talosta maalla ja omassa tallissa rouskuttavista hevosista.