elämäntapa

Missä on miun marjaseni?

Yhtenä kesäaamuna, kuten tavallista, lampsin aamulenkille koirien kanssa. Lenkkipolun varressa oksat notkuivat metsävadelmista. Kotiin tultua mieli alkoi tehdä vatunkeruureissulle entisille kotikonnuille, mutta kun mattopyykkikin odotti.. Hetkonen! Miksi pitäisi lähteä parinkymmenen kilometrin päähän keräämään marjoja, jos niitä on puskat punaisenaan kävelymatkan päässä! Mutta ilkeäisinkö kerätä marjoja  niin julkiselta ja vieläpä yhteiseltä alueelta?

Teemukillisen ja pitkän pähkäilyn jälkeen päätin, että ilkeän. Varmuuden vuoksi otin vain pikkuruisen sankon keruuastiaksi ja jalkaan lenkkitossut, ikään kuin olisin vain ohimennen päivälenkin ohessa haalimassa piirakkamarjoja. Tällä välin joku oli jo ehtinyt edelle ja polkenut puskat täyteen käytäviä, mutta vielä minullekin jotain oli jäänyt.

Pian astiani alkoi täyttyä. Vaikka keruupaikkani oli kaupungin maalla ja metsässä lenkkipolun varressa, tunsin olevani kuin varkaissa. Tunsin ohikulkijoiden katseiden porautuvan selkääni. Mietin, mikä tämän teki niin vaivaannuttavaksi. En kuitenkaan ollut missään luvattomalla alueella. No tietenkin: maalainen minussa nosti päätään. Eihän sitä nyt toisten marikkoon niin vain mennä!

Vattupuskat tarkastettu. Ei ole enää marjoja?

Lapsuudessani marssijärjestys oli selvä: marjat kerättiin omasta lähimetsästä, ja jos oli meininki kerätä enemmän, mentiin keruureissulle kauemmas, asumattomaan korpeen. Eihän se aina kivuttomasti ja sopuisasti sujunut silloinkaan. Äitini pahoitti aikoinaan kovasti mielensä, kun hänelle tuntemattomat poimijat, "kaupungin akat", olivat käskeneet hänet pois omasta metsästään, takuuvarmasta mustikkapaikasta. Mutta sitä teroitettiin tiukasti, että marjareissulla et sitten naapurin puolelle eksy.

Ei tämä marjankeruukysymys tunnu olevan pelkästään minun päänvaivani. Jokamiehenoikeus antaa luvan kerätä marjoja ja sieniä, mutta ei niitäkään ihan mistä tahansa saa poimia. Ihmisillä on tapana venyttää sääntöjä omaksi edukseen. Se, jolta marjat ovat hävinneet mökkipihasta tai vatukot putsattu pihapellon laidalta, toivottaa varmasti marjavarkaat hornan tuuttiin. Toisen tontin taakse, näköetäisyydelle, en kyllä ilkeäisi mennä mitään keräilemään, vaikka se ehkä lain mukaan olisikin sallittua. 

Mutta kuka omistaa kaupungin metsien marjat? Onko jollakulla moraalinen oikeus johonkin marjapaikkaan vain sen takia, että on tästä kyseisestä paikasta aikaisemminkin kerännyt? Enpä periytyykö tämä marjastusoikeus? Moni tietää lähiseudultaan paikan, jossa jollakulla on ollut tapana keruria heilutella. Onko se siis vain hänen reviiriään? Jossain vaiheessa marjapaikoista yritettiin jopa tehdä opasta ja pyydettiin merkitsemään karttaan hyviä marjapaikkoja vinkiksi muualta muuttaneille. Tämä hanke ei tainnut kovin pitkälle edetä. Paljon marjoja jää metsään, joten sinällään on hyvä, että ihmisiä kannustetaan metsässä liikkumiseen ja marjapaikkojen etsintään.

Vatunkeruutempaustani seuraavana päivänä löysin - taas aamulenkillä - hyvän mustikkapaikan. Sinne säntäsin jo levollisemmin mielin, kumikengät jalassa, huivi päässä ja hyttysmyrkyllä hölvättynä. Ihan niin kuin kunnon maalainen.

Tämähän näyttää lupaavalta: taustatyö ensi kesää varten on tehty koiravoimin.