kirkko

Kiihtelysvaaran kirkon palo: Ei kai tämä ole oikeasti totta?

Tänä sunnuntaisena aamuna en halunnut uskoa, että se on totta. Kiihtelysvaaran kaunis puukirkko oli tuhoutunut varhain aamulla tulipalossa. Jos palon syyksi osoittautuu sähkövika, palo on jotenkin ymmärrettävissä. Tahallaan sytyttäminen - sitä ei kestä edes ajatella.

Kiihtelysvaaran kirkko oli minulle kotikirkko, asuinpa missä hyvänsä. Se seisoi jyhkeänä vaaran laella katselemassa kaikkia elämäni vaiheita, iloja ja suruja. Se oli avannut ovensa minun lisäkseni myös isovanhemmilleni, heidän vanhemmilleen ja suurelle joukolle sukulaisiani ja ystäviäni. Se oli tärkeä osa meidän kaikkien menneisyyttä.

Ensin ajattelin, että haluaisin nähdä kirkon rauniot, mutta ei. Se mikä on mennyt, on mennyt. Kaivoin esille vanhoja valokuvia, ja löytyihän niitä. Kuvia rippijuhlista, häistä ja hautajaisista. Luokkakaveriltani sain jopa kuvan omasta konfirmaatiostani - muuta kuvaa niistä minulla ei ollutkaan. Kuvat avasivat muistojen portin, jonka takaa otan esille muutaman tarinan.

Yksi lapsuuden rakkaista muistoista on käynti joulukirkossa. Sukulaisia oli kotonani joulua viettämässä, ja jouluaamuna suuntasimme aamuseitsemäksi kirkkoon. Minua nukutti. Kirkko oli ääriään myöten täynnä eikä kaikille riittänyt edes istumapaikkoja, vaan osa kirkkovieraista seisoi keskilattialla. Jouluevankeliumin ajaksi sammutettiin sähkövalot, ja joulukertomus luettiin kynttilöiden loisteessa. Muistan kirkon juhlallisen tunnelman ja kuinka katselin kynttilöiden valaisemaa kattokruunua alhaalta päin. Oli niin valtavan kaunista, kun Enkeli taivaan kajahti kirkossa.

Sittemmin kokemuksia joulukirkoista kertyi tietysti enemmänkin. Seurakunnan lapsikuorolaisena tohisimme sakastissa palavat kynttilät käsissämme, ja hetkeä myöhemmin helistelimme suloäänillämme Gloria in exelcis Deo kuuman steariinin valuessa sormillemme. Kauniilta se oli silti kuulostanut. Toinenkin jouluinen kuoroesitys nousee mieleen vuosia myöhemmältä ajalta. Kirkkokuoro kajautti urkuparvelta virren Maa on niin kaunis reippaasti, mutta sitkeästi epätahtiin. Aamuhortoinen seurakunta niisti nenäänsä ja pyyhki silmiään, pureskeli huuliaan ja tuijotteli kengänkärkiään, kun yritti olla hihittämättä ääneen. Välissämme istunut tätimme töni kyynärpäillään minua ja siskoani, mutta väkisin hänenkin suupieltään nyki. Jos oikein muistan, pois lähtiessä jouduimme sulattelemaan jäätyneitä auton lukkoja - saattoi  tosin olla joku toinenkin joulukirkkoreissu.

Myös omat lapseni pääsivät kokemaan kerran Kiihtelysvaaran joulukirkon. Heidän muistoihinsa on jäänyt aamun hämärä tunnelma ja kirkon kauneus. Auton jätimme kaupan pihaan ja kuljimme kirkkoon kellotapulin ohi pitkin huurteista kirkkotietä. Kirkon ikkunoista kajastava lämmin valo kutsui sisään pakkasaamun kylmyydestä. Sillä kertaa nousimme lehterille ja istuimme kaiteen viereen etupenkkiin. Nuorimmaista nukutti, mutta joka kerran seurakunnan noustessa seisomaan lapsikin komusi jaloilleen. Uni tahtoi kuitenkin viedä voiton, joten takin hupusta oli pidettävä kiinni, ettei tyttö olisi kallistunut kaiteen yli. 

Hevosella kirkkoon

Oma kirkkomatkani on aina kulkenut Kirkonkylälle autolla Heinävaarasta ja sittemmin Joensuusta. Vilho-ukkini sen sijaan muisteli hevosmatkoja Hammaslahdesta Kiihtelysvaaraan 1900-luvun alussa, jolloin Pyhäselässä ei vielä ollut omaa kirkkoa. Matka oli pitkä, kirkko kylmä, kirkonmenot kestivät kauan, ja kotimatkalla ajettiin hurjasti kilpaa kohti Hammaslahtea. 

Vilho-ukkia huvitti kovasti eräs kevättalvinen kirkkoreissu. Rospuuttokelillä lähtöä tehdessä Pyhäselän Haavanpäässä oli arvottu kärrien ja reen välillä, mutta lopulta ukki oli pitänyt päänsä, ja matkaan oli lähdetty kärrykyydillä. Menomatka lumipöperössä oli ollut hevoselle raskas. Muut Hammaslahden suunnasta tulijat olivat sujautelleet reellä ohi ja viisastelleet mennessään. Kirkkoon oli kuitenkin päästy koko parinkymmenen kilometrin matka, ja hevonen pantu puomiin kiinni kotimatkaa odottelemaan. Kirkonmenojen aikana keli oli lämminnyt niin paljon, että lumet olivat tieltä sulaneet. Mennessä kärrykyyti olikin sujunut sutjakasti, mutta reellä matkaan lähteneet olivat olleet vaikeuksissa. Ukkia se nauratti vielä vuosikymmenienkin päästä.

Hyvästi vanha ystävä!

Kuorolaisten supinaa ja hihittelyä urkuparvella. Kauhistuneita ajatuksia lattian alle haudatuista vainajista. Rippikoululaisten kiemurtelua kirkonpenkissä. Hilpeyttä, jonka nälkäisen konfirmoitavan mahan murina saa aikaan. Polvistumista ensimmäiselle ehtoolliselle. Vetikö joku meistä öylätin henkeensä? Kauneimpia joululauluja. Paikallislehden toimittajana kamera kädessä seisomista suurten kuusten suojassa räntäsateessa, kun sotaveteraanien haudoille laskettiin seppele. Häitä. Hautajaisia.

Kiihtelysvaaran kirkko oli keskellä kylää. Sen ohi oli ajettava aina Kirkonkylälle tullessa. Joskus sitä ei edes huomannut: varsinkin koulumatkalla oli monesti muut asiat mielessä. Välillä se lohdutti, erityisesti

Sunnuntaina 23.9.2018 palanut Kiihtelysvaaran kirkko on ollut monella tapaa mukana elämässämme niin ilon kuin surun päivinä.

 silloin, kun oli matkalla kotiin päin Vaahterapihasta huonossa kunnossa ollutta äitiä tai isää katsomasta. Aina se oli niin kaunis ja turvallinen.

Viime vuosina matka Kiihtelysvaaraan on suuntautunut joulukirkon sijasta hautausmaalle. Kirkko on seisonut ylevänä vaaran laella ja ottanut sieltä käsin siipiensä suojaan. Se on ollut merkki jostain ikuisesta ja pysyvästä, jostakin, mikä olisi jäljellä vielä kauan meidän aikamme jälkeenkin. Vanha kirkko ei ollut vain pyhä paikka vaan koko yhteisön keskus ja koti, jossa ihmiset kohtasivat toisiaan. Oli lohdullista ajatella, että saman sinisen katon alla oli istuttu jo satoja vuosia sitten, silloin, kun kauppaa tehtiin oravannahkoilla. Se kiinnitti meidätkin osaksi historian ketjua.

Rakennusta ei takaisin saa, mutta muistot säilyvät. Niitä olisi hyvä kerätä talteen nuoremmilta ja vanhemmilta ihmisiltä, jotta jälkipolvetkin voisivat niihin perehtyä. Nyt näyttää pahasti siltä, että palo olisi ollut tahallinen. On liian kivuliasta ajatella, mikä saa ihmisen tekemään jotain näin kauheaa.

Viimeisin kerta, kun Kiihtelysvaaran kirkko palveli meidän sukuamme oli isäni siunaustilaisuus pari vuotta sitten. Kirkosta pois lähtiessä pihalle kuului vielä avoimista ovista uruilla soitettu saattomusiikki. Se oli sieluun painuva Järnefeltin Berceuse, jonka sanat koskettavat nytkin: Uinu, uinu, lapsi armainen, on kehtos luona äitisi sun. Niin on kaikki hiljaa, päättyy päivän työ, jo sammuu rusko illan, joutuu yö..