perhe

Uuden edessä

Kymmenet ja taas kymmenet tummat siipiparit lehahtavat lentoon sitä mukaa, kun kävelen hiekkatietä. Koirat säikyttelevät syöksyilyllään yhä uusia perhosia ilmaan. Olo on epätodellinen: ilma väreilee siipien havinasta ja kostea, helteinen sää liimaa vaatteet ihoon jo aamulenkillä. Tämän erikoisen kesän muistan loputtoman lämpimistä hellepäivistä, järvivedestä, joka ei viilennä ja tummista amiraaliperhosista. Muutoksen kesän.

Elämän ruuhkavuodet alkoivat aikoinaan rytisten, kun perheen lapsukaiset, kaksostytöt, tupsahtivat maailmaan. Samaan tyyliin ruuhkavuodet tuntuivat loppuvan, kuin seinään, kun esikoinen ilmoitti saaneensa opiskelupaikan Etelä-Suomesta. Apua, näin pian! Iloon mieluisesta opiskelupaikasta sekoittui valtavaa kaihoa: tämä olisi viimeinen kesä nelihenkisenä lapsiperheenä - jonka lapset tosin ovat jo nuoria aikuisia. Jälkikäteen ajateltuna tietenkin liioiteltua, eihän perhe minnekään häviä.

Itse pyörittelin aikoinaan silmiäni, kun oma äitini kertoi istuvansa aina välillä minun huoneessani ja muistelevansa. Kun oli niin kova ikävä. Minut lentokone vei lakkiaisten jälkeen vuodeksi Englantiin au pairiksi ja kieltä opiskelemaan. Sillä reissulla selkeni tuleva ammatti ja opiskelupaikkakin. Hetkeäkään en epäillyt, ettenkö maailmalla pärjäisi. Äiti kyllä epäili, mutta leipoi kuitenkin vasullisen piirakoita matkaevääksi (ja loukkaantui, kun otin niistä vain muutaman mukaani.). Jälkeenpäin ajateltuna ensimmäinen ulkomaanmatka matkalaukkujen ja nyssyköiden kanssa Hollannin kautta Brittein saarille oli aikamoinen seikkailu. Treffit tulevan emännän kanssa oli sovittu Lontooseen Victoria Street Stationille. Olisin kyllä varmaan jotenkin saanut itseni toimitettua isäntäperheen osoitteeseenkin, jos olisi ollut pakko. Voin vain kuvitella äitini huolen määrää..

Nyt olin samassa tilanteessa. Saako äidillä olla ikävä jo etukäteen? Saako toivoa, että aika pysähtyisi? Pian tuli tieto asunnosta, ja esikoinen vietiin kapsäkkeineen uuteen osoitteeseensa. Kyllä se kirpaisi, vaikka kuinka tiesi, että näin sen pitääkin mennä.

Siihen aikaan kesästä, kun tummien perhosten parvet valtasivat niityt ja puutarhat, loikoilin riippukeinussa ja mietin, että haluaisin tehdä jotain uutta. Näin ilmoituksen So-Up-blogiyhteisöstä, ja sain välähdyksen. Tämä se on! Perheen nuorisossa äidin blogihaaveet herättivät hilpeyttä. Se nyt oli selvää, että muotiuutuudet ja meikkivinkit esittelee joku toinen, esimerkiksi sellainen, jolle selfien ottaminen ei ole täyttä tuskaa. Suurikokoinen amiraaliperhonen piti minulle seuraa kodan valkoisella ikkunalaudalla samalla, kun suunnittelin blogiani. Päätin ottaa siitä kuvan, mutta niinhän siinä kävi, että myrskytuuli vei helteet ja perhoset mukanaan. 

Yksi yksinäinen kuitenkin jäi. Monta kertaa säntäsin kännykkä kourassa perhosen perään, mutta aina se ehti minua karkuun. Olkoon, ajattelin. Syyskuun lämpöinen iltapäivä ja puutarhan ylikypsät omenat houkuttelivat kuitenkin tämän joukosta harhautuneen perhosen lepäilemään omenapuun oksalle. Kohta senkin olisi aika lähteä vaellukselleen kohti etelän lämpimiä maita, mieli selvitä talvesta hengissä. Sain kuin sainkin siitä kuvan, hiukan epätarkan tosin, mutta kuitenkin, muiston tummien perhosten kesästä.

Amiraaliperhonen vierailulla.