arvot

Uutta kohti

Joka uudenvuodenvaiheteessa tähän asti olen tehnyt jonkun sortin uudenvuodenlupauksen. Kuntokuuria, laihduttamista, ahkeraa opiskelemista - vaikka sun vallan mitä. Yhden ainokaisen kerran voin varmuudella sanoa, että pidin lupaukseni. Lukioikäisenä lupasin olla kokonaisen vuoden syömättä suklaata. Seuraavana uudenvuodenaattona olin varustautunut huikealla määrällä Fazerin sinistä vain huomatakseni, että se ei maistunutkaan. Tuo vika on kylläkin myöhemmin korjaantunut, valitettavasti. Mutta siis lupaus, haluanko tehdä ensi vuodelle jonkin lupauksen ja muuttaako tuo lupaus jotain? Siinäpä mietittävää.

Kun tänään aloin ajatella tulevaa vuotta, minua alkoi ahdistaa. Tiedän, että mukavia asioita on roppakaupalla odottamassa. mutta suuret linjat, ne saavat verenpaineeni nousemaan. Minä en pidä siitä, millaiseksi maailmanmeno on muuttunut. Paluuta entiseen ei ehkä ole, mutta voisiko edes tulevaisuutta saada valoisammaksi?

Tämän postauksen kirjoittaminen on osoittautunut ylivoimaisesti hankalimmaksi tähän mennessä. Vaikka kuinka yritän,  teksti on kuin tuomiopäivän postillasta. On vaikea kirjoittaa tulevasta vuodesta valoisasti ja kevyesti, kun koko maailma tuntuu olevan sekaisin. Olen tehnyt jo monta aloitusta. Arkistoin ne, ja palaan näihin aiheisiin yksi kerrallaan. Ne ovat asioita, joita on pakko ajatella ja muodostaa niihin oma kantansa. Yhdellä kertaa käsiteltäväksi ne ovat niin synkkiä ja raskaita, että tekstistä meinaa väkisin tulla lopunajan profetia. 

Metsälenkillä katselin puhtaan lumen alla uinuvaa luontoa. Niin kaunista ja hiljaista. Pienten kuusten kohdalle tullessa ajattelin lumitaakkaa, joka oli painanut ne kumaraan. Pienentänyt niitä. En voinut olla miettimättä kaikkia niitä taakkoja, joita ihmiset kantavat tänä päivänä. Elämästä on tullut liian vaativaa. Koko ajan pitää olla parempi, nopeampi ja suurempi kuin mitä onkaan - ihminen itsessään ei riitä. Kovin moni tuntuu kulkevan jaksamisensa rajalla. Onko näin pakko olla? Liian suuri taakka katkaisee rangan. Toinen vaihtoehto on karistaa taakka harteiltaan tavalla tai toisella.

Miten käy näille kuusille: painaako lumi ne kasaan vai löytävätkö ne tiensä valoa kohti?

Mitäkö toivoisin? Sitä, että vuodesta 2019 tulisi toivon vuosi. Että ihmiset rauhoittuisivat ja löytäisivät paikkansa maailmassa. Että huonot johtajat (joita löytyy lähellä ja kaukana) vaihdettaisiin parempiin. Että vääryydet oikaistaisiin. Että järjen ja lempeyden ääni tavoittaisi kaikki.  

On tärkeää pitää yllä toivon liekkiä, vaikka tapahtuisi mitä. Kaikki järjestyy ajallaan, niin maailman mittakaavassa kuin henkilökohtaisella tasollakin. Kohkaukset ja myrskyt vesilasissa laimenevat ajan saatossa. Näin käy varsinkin, jos ja kun kivijalka on kunnossa. 

Mikähän Lunaa ja Minniä odottaa mutkan takana?

Mitähän uusi vuosi tuo tullessaan? Odottaako mutkan takana uhka vai mahdollisuus?

Omalla kohdallani muutama mukava maamerkki on jo tulevan vuoden ajalle asetettu. Tammikuun puolivälissä alkavat Figaron häiden harjoitukset toden teolla. Laulu- ja näytelmäharjoituksia on jo ollut syksystä lähtien, mutta tammikuussa harjoittelee koko oopperaporukka yhdessä. Olen mukana oopperakuorossa, nyt jo kolmannessa oopperassa. Tiedän kokemuksesta, että harjoitukset ja esitykset työn ohessa ovat raskaita, mutta siitä huolimatta valtavan antoisia. Kuorolla ei laulettavaa ole paljon, mutta olemme muutenkin mukana näyttämöllä. Tiedäpä, vaikka pääsisitte kanssani haistelemaan tunnelmia näyttämön takana!

Toinen musiikkiin liittyvä hieno juttu on Mozartin Requiem pääsiäisenä. Se on ehdottomasti upein kuoroteos, jota voi päästä laulamaan. Harjoittelu alkaa heti, kun oopperaproggis loppuu. Viime vuonna lauloimme saman teoksen pääsiäisenä, joten Requiem on vielä siltä osin muistissa. Tällä kertaa on kuitenkin eri kapellimestari puikoissa, joten on kiva nähdä millainen tulkinta hänellä on Sielunmessusta.

Kesän alkuun on suunnitteilla pieni matka, jota sitäkin odotan innolla. Toivottavasti kaikki menee suunnitelmien mukaan. Muutama muuttuja on vielä olemassa.

Agilityn ja laulamisen osalta tavoitteet elävät tilanteen mukaan. Kun on kisoja näköpiirissä, aksatreeneihin tulee ryhtiä tai konsertti tiedossa, alkaa treenaaminen uudella innolla. Niin tai näin, molempien harrastusten tarkoitus on tuoda iloa ja hyvinvointia - agilityssä erityisesti koirien ehdoilla.

Tätä aikaa kuvastaa levottomuus. Levoton mieli, levoton käytös, levoton elämä, levoton maailma. Koko ajan on kiire jonnekin. Mikään ei riitä. Voisiko vuosi 2019 olla rauhoittumisen vuosi? On ajattelemisen paikka, mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa. Omalla kohdallani se tarkoittaa rajoittamista. Mihin voimat riittävät? Mihin on järkevä lähteä mukaan? Houkutuksia ja vaatimuksia kyllä riittää. On siis osattava myös sanoa tiukasti ei. Toisaalta on myös löydettävä ne asiat, joihin on valmis panostamaan ja jotka tuottavat iloa.  On myös osattava ja uskallettava puolustaa niitä asioita, joita pitää tärkeinä, kivijalkana.

Entäs se lupaus? Lupaan yrittää pitää jalat maassa ja katsella korkealle, valoa kohti. Se saa riittää.