pelko

Autolla ajamisen pelko

Tänään ajattelin innoissani tulla kertomaan tänne, miten hirveän ylpeä olen itsestäni! Ihan tyhmä juttu, mutta mulle todella iso asia!

Olen pienestä asti tosiaan ollut vähän sellaista pelkuri tyyppiä. Oon pelännyt pimeää, nukkumista, ötököitä, yksin oloa, tukehtumista, valaita, lentokoneita.. ja oikeastaan aivan kaikkea mitä nyt ikinä vaan tähän voisi kirjoittaa.

Ei se mitään, että olin sellainen pienenä. Vähän sellainen olen nyttenkin vähän isompana. Mulla on näköjään myös tapana saada sellaisia pelkäämis kohtauksia, joista hirveästi ei kiinnosta huudella kenellekkään siinä pelossa, että leimaavat entistä hullummaksi. No, tälläkertaa salakalavasti minut yllätti autolla ajamisen pelko.

Eikä siinä siis mitään, tiedän että se on yleistä. Mutta se, että mulla kuitenkin on ollut ajokortti yli kymmenen vuotta ja siihen mahtuu kyllä yllättävän suuri määrä ajokilometrejä erillaisissa paikoissa ja olosuhteissa.

Joskus näköjään pelotkin voi tosiaan yllättää ilman, että niitä tajuaa alkuaan etes itse. Jännästi sitä vain automaattisesti tajuamatta itse, rupeaa järjestämään asioita niin, että ei tarvitse ajaa yhtään. Oudosti sitä jättää menemättä, ja mielummin homehtuu kotona kun ajaa itse.

Hetki mulla meni meni ennen kun tajusin, että tässä on kyse nytten kyllä ihan pelosta, eikä mistään muusta mitä nyt ikinä keksinkin väittää.

Autolla ajamisesta tulikin järkyttävän suuri mörkö. Olin erittäin iloinen salaa, kun autosta oli rengas tyhjä, mitään kiirettä en pitänyt todellakaan siinä, että se laitetaan kuntoon. Se oli todella hyvä syy olla ajamatta ilman sen kummempia selityksiä. Rengas kuitenkin laitettiin kuntoon ja tajusinkin, että pikkuhiljaa lähestyy se hetki, kun minun pitää rohkeasti tarttua rattiin.

Näin jälkeenpäin kun miettii niin olin todella raju itselleni, annoin todellakin sen pelon hallita elämääni. Jätin näkemättä ihmisiä ja menemättä lasten harrastuksiin ja juttuihin, ihan vain siksi, että en uskaltanut ajaa. Enkä oikeastaan hirveästi kehdannut sitä ihmisille myöntää, vaan aina keksin jonkun hyvän selityksen. Uskomatonta miten ne selityksetkin voi tulla ihan luonnostaan jos takana on asia mitä ei halua myöntää. Tai asia joka ehkä vähän saa ihmiset kummastelemaan ja hihittelemään ja antamaan neuvoksi ”ajattelisit vähemmän”.

No, se päivä kuitenkin koitti kun en enää voinut kieltäytyä ajamasta. Kyseessä oli kuitenkin vähän sellainen pakkotilanne, että olisi ollut hölmöä häiritä sen enempää toisia ihmisiä pyytäessä kyytiä.

Olin onneksi osannut tehdä pikku päässäni ison henkisen työn tuon päivän varalle, ja tietoisesti ottanut päämääräksi kalenteriini sen päivän pelon kohtaamis päiväksi. Sinä päivänä aamusta asti jo tunsin suurta puristusta rintakehässä ja huomasin käsieni tärisevän entistä enemmän. Se ahdistus miten olisin halunnut juosta karkuun omaa päätäni ja löytää tarpeeksi hyvän syyn siirtää hommia, oli todella suuri. Päässäni pyöri vain se, miten en vaan osaa. Enkä muista, tai pysty, tai halua, tai jotain.

Tiesin, että seuraavana päivänä minun pitää ajaa vähän pitempi matka ja vielä keskellä päivää, eli silloin kun kaikki muutkin ovat liikkeellä. Valitsin ensimmäiseksi ajokseni edellisen illan ja tietenkin myöhäisen ajankohdan, että voin hengitellä rauhassa ratin takana. Juuri ennen ajamaan lähtemistä, minut valtasi paniikki. Ihan kun en olisi tiennyt miten ajetaan, ja millä puolen ja ylipäänsä etes, että miten auto käynnistetään. Aivan kamala tunne, ja siinä vaiheessa meinasinkin jo luovuttaa ja olla istahtamatta etes autoon. Sitä ennen kuitenkin usean kuukauden ajan, olin vältellyt etes istumasta autoon kuskin puolelle.

Tyhmää. Ja tiesinkin, että aivot vähän jekkuilee taas. Kaikkihan sen tietää, että autolla ajaminen on vaan semmoinen asia, että jos sitä usean vuoden tekee, se ei häviä sieltä pääkopasta minnekkään. Niimpä järkeilin itseni rauhoittumaan ja istahdin omalle tutulle paikalleni. Siinä vaiheessa ennen auton käynnistämistä, olisi varmaan voinut havaita auton hyppivän ilmaan sydämeni lyöntien tahdissa.

Jälkeenpäin tämän tilanteen muistelu tuntuu tosi tyhmältä, koska loppuhan meni niinkin yksinkertaisesti kun vaan voi ajatella. Ilman ajattelua käynnistin auton, peruutin parkkipaikalta pois, lähdin ajamaan, ja ajoin. Ja siis osasin, aivan niinkuin ennenkin. Eikä etes paljoa ahdistanut, koska kaikki vaan oli niin tuttua ja kotoisaa. Ihan tarkoituksella ajoin silloin vähän pitemmän matkan ja kävin eri paikoissa, että saan varmasti varmuutta lisää seuraavan päivän ajoon. Ei se tuntunut oikein miltään. Välillä tuli tunne, että ”ainiin tämä on pelottavaa” ja huomasin sydämmenlyöntien voimistuvan. Kuitenkin aina sain naurahdettua itselleni ja voitin paniikin.

Seuraavana päivänä ajoinkin sitten jo ihan kunnolla ihmisten keskellä ja ilman sen kummempia paniikkeja. Tajusin, että ystävieni ”ajattelisit vähän vähemmän” neuvo on ehkä oikeasti se kaikista tärkein ja järkevin neuvo.

Mulla on niin hyvä olo nyt, ja oikein voittaja fiilis koko tästä hommasta. Jotenkin olin kuitenkin jo salaa päättänyt päässäni, että en aja enää ikinä autoa, koska se on vaan niin helkutin pelottavaa. Ei se ole. Ihmismieli on se pelottava. Oikeesti miten tyhmää, että asia jota on tehnyt yli kymmenen vuotta melkein päivittäin onkin yhtäkkiä ihan järkyttävän pelottava ja ahdistava.

Mutta hei! Minä voitin pelkoni ja ajan taas!!

Ihanaa sunnuntain jatkoa kaikille!

Pakko laittaa loppuun kuva näistä ylisöpöistä pikku taimista, jotka sinnikkäästi jatkaa kasvamista siitä huolimatta, että ovat saaneet osakseen vähän lasten kovakouraista rakkautta!

comments powered by Disqus