aikuisen adhd

Entä jos pään sisällä onkin yhtäkkiä vain tyhjää?

Kesä meinaa selvästi hujahtaa ohi aivan huomaamatta. Jokin ahdistaa, en tiedä onko se nytten nämä ankeat säät vai syksyllä yleensä ilmestyvä tyhjyys sisällä? Luuleeko elimistö jo nytten, että on syksy?

Viime tiistaina mulla oli synttärit. Luulin kolmenkynpin kriisin väistyvän ohi jo vuodessa, kuitenkin ikävästi se kolkuttelee jossain takaraivossa vielä tänäänkin. Tälläkertaa selvästi vain pahentuen ja löytäen itsestäni taas kaikki ne huonot piirteet. On ärsyttävää olla riittämättä itselleen vielä tämänkin ikäisenä.

Olen jo reilun viikon kärsinyt pahasta ahdistuksesta, väsymyksestä, riittämättömyyden tunteesta ja uniongelmista. Päivisin tuntuu kun kulkisin suuren sumupilven keskellä ja nukkumaan mennessä aivot lähtevät rajusti ylikierroksille. Jokainen ajatus mikä ei päivän aikana päässyt sumun läpi päähäni, iskee voimalla juuri nukkumaan mennessä häiritsemään nukahtamista. Jossain vaiheessa kuitenkin nukahdan ja hetken päästä herään ja kaikki alkaa alusta. Tästä tulee tietenkin väsymyksen kierre. Ja niinkun kaikki tietääkin, väsyneenä pienetkin merkityksettömät asiat tuntuu suurilta möykyiltä. Jostain syystä entiset ahdistavat asiat ja tunteet vuosien takaa löytää tiensä ajatuksiini. Nyt taas huomaan kuinka paljon käsittelemättömiä asioita ja tunteita minussa onkaan.

Siitä on nytten jo reilusti joku kymmenisen vuotta kun sain itselleni adhd diagnoosin. Sitä ennen minua hoidettiin virheellisesti masennuspotilaana pitkään. Diagnoosin jälkeen ymmärsin itseäni vähän enemmän kun ennen. Sain minua vaivanneille ongelmille ihan kongreettisen nimen ja apua. Itseäni ärsytti ja ärsyttää edelleenkin se, että se on juurikin adhd. Eli täysin väärin ymmärretty ”sairaus” jota kukaan aikuinen ei oikeastaan voi sanoa ääneen. Muutamia kertoja olen sanonut sen väärässä seurassa ja saanut osakseni naurun saattelemia tirskahduksia ”niinhän meillä kaikilla” ”minunkin koira on adhd, katso vaikka”

Minulle on myös muutama aikuinen sanonut, että minulla ei voi olla adhd koska pystyn makaamaan sohvalla pitkiä aikoja ja koska kotini on sotkuinen. Ei adhd ihmisellä ole sotkuinen koti koska he sinkoilevat jokaiseen ilmansuuntaan ja saavat aikaan kaikkea kivaa. Ikäväkyllä he ovat väärässä ja sanottuaan nuo asiat, tajuan meidän puhuvan täysin eri kieltä, enkä sen jälkeen jaksa etes yrittää.

Kuten tuokin asia, oli se minulle iso helpotus, kuitenkin samalla ollessaan iso taakka. Kun ei voi puhua omista asioistaan ymmärrettävästi ja oikeilla nimillä ihmisten seurassa sen pelossa, että asialle nauretaan.

Tämä on asia jota häpeän. Siksi halusin sen kirjoittaa tänne.

Kun täytin nytten maagiset kolmekymmentäyksi vuotta, erehdyin taas syyllistymään naiselliseen ajatustapaan, eli jäin kiinni siihen, mitä olen saanut aikaan tähän mennessä.

No jos lapsia ei lasketa, niin en sitten yhtään mitään.

Tai siis olen, mutta en ole, jos asiat ja aikaansaannokset lasketaan perinteisellä tyylillä millä kuulee ihmisten puhuvan. ” sinulla on lapsia, oma koti, ammatti, ihana työpaikka, kesämökki ja plaa plaa plaa”

Toinen häpeän aihe on työttömyyden tuoma häpeä. Siksi haluan kirjoittaa myös tänne sen, että olen yli kolmekymppinen nainen kenellä ei ole ammattia. Tiedän että jotkut luulevat minun olevan ammatiltani tarjoilija, mutta paljastan sen, että kouluni jäi silloinkin kesken.. ja joo kyllä, se jäi kesken niinkin tyhmästi kun aivan lopussa. Olin kivenheiton päässä ammatista tälläkin kertaa, mutta asiat vain ajoivat minut siihen pisteeseen, että päätin luovuttaa tyhmässä kohdassa. Vihaan sitä hetkeä elämässä mikä tulee usein, kun keskustelee ihmisten kanssa. Se, kun kysytään ”mikä olet ammatiltasi?” tai kun kysytään että ”milloin meinasit lähteä takaisin työelämään?”

Näissä keskusteluissa mieleni tekisi samointein ottaa jalat alle ja juosta törkeästi karkuun. Se hävettää ihan todella paljon kun joutuu vastaamaan suuressa porukassa olevansa ammatiltaan ei niin sitten yhtään mikään. Monessa keskustelussa ei etes riitä kun kertoo olevansa kotiäiti. Siitä seuraa yleensä kysymys, että mitä meinasit tehdä kotiäitiyden jälkeen? Oon ihan varmasti ainoa ihminen maailmassa joka tämän ikäisenä päässään tuskaisena sanoo ” en todellakaan tiedä” samalla hymyillen vaikeasti naamaa väännellen ja vastaten jotain hyvin epämääräistä ölinää häpeissään.

Mulla ei ole etes tulevaisuuden haaveita. Tai no on yksi. Haluaisin opiskella henkisen hyvinvoinnin valmentajaksi!

Mutta miten kukaan henkisesti näin epävakaa ja rikki oleva ihminen voisi olla sen alan ammattilainen?

comments powered by Disqus