pelko

Henkilökohtaista

Nyt kun kiireen keskeltä uskallauduin istahtamaan kahvikupposen kanssa tietokoneen ääreen, on aika vähän hengähtää. Katsellessani tämän vuoden kalenteriani ja siihen merkittyjä lasten asioita, huomaan sairastelukierteen iskeneen meihin. Vaikka päässäni olenkin kokenut, että ollaan melko vähillä nuhajutuilla selvitty tajusin nyt, että täällähän ollaan oltu koko tämä alkuvuosi enemmän ja vähemmän kipeänä. Kokoajan. Sitä ihmettelen, että mihin on kadonnut meidän ”hyvä” vastustuskyky, ja miten tässä ollaan sittenkin palattu takaisin ”normaaliin”. Eli siihen, että koti alkaa muistuttamaan ennemminkin lastentautien osastoa ja keittiö pientä apteekkia, kun pullatuoksuista pikkupirttiä.

Kyllähän tälläinen melko normaalikin sairastelukierre rankkaa on, ja on vaikeaa mennä ja olla missään, kun aina saa vähän pelätä, että kehen tarttuu mikäkin puolin ja toisin. Rankaksi tässä kaiken tekee se, kun kuitenkin monta vuotta elettiin sairastelukierteessä ja lopulta kaikki helpottui. Nyt kun kierre alkaa palaamaan, meinaa iskeä epätoivo ja pelko siitä, että jatkuuko tämä taas vuosia. Pelko tietenkin omien lasten terveydentilan puolesta on jokaisella äidillä voimakas ja siihen kun lisätään erityislapsi infektioherkkyyden kanssa ( liikkumattomien värekarvojen oireyhtymä), pelosta tulee jo ahdistava. Pelkään erakoituvani taas kotiin, aivan niinkuin erakoiduin silloinkin kun eskarilainen oli pieni.

Tänä vuotena ollaan koettu uutena nytten mm. enterorokko ja nyt myös kurkunpääntulehdus. Kurkunpääntulehdus on kyllä siis kaukaa vuosien takaa tuttukin kaveri, mutta näköjään aika kultaa muistot.

Maanantaina illalla taapero yski jo vähän oudosti. Iltaa myöten yskä alkoi jo kuulostamaan kurkunpääntulehdukselle tyypilliseltä ”haukkumiselta” ja kuume nousi myös. Tässä vaiheessa osasinkin odottaa yöstä tulevan vähän pelottava. Annettiin tytölle särkylääkettä, ja laitoin ilmankostuttimenkin huoneeseen suhisemaan.

Seuraavalle päivälle olinkin suunnitellut jo varaavani eskarilaiselle lääkärin pitkittyneen flunssan vuoksi joten päätin, että tietenkin taaperokin varuilta tarkistetaan siinä samassa.

Yöllä sitten se tapahtuikin, siis se mitä jo vähän peloissani osasin odottaakkin. Eli siis kohtaus mistä koko sairauden alkuperäinen nimi ”valekuristustauti” on lähtöisin. Tyttö yski, itki, yski lisää, ei saanut kunnolla henkeä, itki ja yski. Äkkiä siis ylös ja rauhoittelua, tämä kohtaus meni onneksi aika nopeasti ohi, eikä tarvinnut mennä ulos hengittelemään viileää ilmaa. Kyllähän tälläinenkin perus lastentauti jättää äitiin jälkensä. Vaikka siinä ei kauaa kestänyt, että kohtaus meni ohi, kerkesin kuitenkin jo päässäni käydä läpi tunteen missä pelkäsin lapsen tukehtuvan, enkä yhtään ihmettele että useat vahemmat soittaa ambulanssin ensimmäisen kurkunpääntulehduksen aikana. Minäkin olisin soittanut aivan varmasti ellen olisi tiennyt tarkalleen mistä on kyse.

Loppuyö saatiin kuitenkin nukuttua pätkissä jotenkuten. Aamulla tyttö oli todella kipeän oloinen ja odotinkin jo innolla tulevaa lääkärikäyntiä.

Eskarilaisen pitkittyneeseen flunssaan ei löytynyt syytä. Olin erittäin hämmästynyt, että korvatulehdus diagnoosia ei tullut, olin nimittäin aivan varma että taustalla jyllää se, ihan niinkuin aina flunssan jälkeen. Taaperolle kuitenkin nousi korkea kuume kesken lääkärikäynnin ja hengitys meni vaikeaksi. Vaikka tietenkään se ei mukavaa ole, niin olin iloinen että se tapahtui juuri siellä. Sen verran hankalaa hengittäminen oli, että saatiinkin lähete keskussairaalaan ja lähdettiinkin päivystykeen. Päivystyksessä taapero sai lisää kuumelääkettä, hengitettävää adrenaliinia ja liuoksena kortisonia. Adrenaliinin jälkeen hengitys parani heti kuin silmissä ja tyttö olikin täynnä virtaa. Tietenkin jäätiin sairaalaan osastolle tarkkailuun ja turvaamaan hengitys. Illalla tyttö sai lisää hengitettävää adrenaliinia ja loppuyö meni hengityksen osalta hyvin. Seuraavana aamupäivänä päästiinkin kotiin koska happisaturaatio oli oikein hyvä. Tyttö oli eilen todella väsynyt lääkärireissun jälkeen ja viettikin päivänsä leväten. Illalla hän nukahti jo ennen seitsemää ja nukkui hyvin aamu kahdeksaan asti..... niin, siis minä herätin hänet kahdeksalta koska halusin olla varma että hänellä on kaikki hyvin.

Tauti jatkuu näköjään ja alan taas olla hiukan enemmän huolissani. Tälläkertaa yskä on onneksi muuttanut muotoaan siihen pisteeseen että ääni kuulostaa jo siltä, että sen tunnistaa olevan yskä. Tyttö on kuitenkin selvästi kipeä, eikä ole ihan oma itsensä. Nämä on taas näitä juttuja, jolloin tavankin flunssa ajatuksissa alkaa tuntumaan juhlalta ja ihan mukavalta taudilta.

Tänään aamulla huomasin eskarilaisen korvien vuotavan... olen edelleen siis sitä mieltä, että taustalla syynä on vain korvien tulehdus, vaikka lääkäri ei nyt jostain syystä sitä nähnytkään.

Miksi kirjotin tämän kaiken tänne?

En todellakaan tiedä. Ehkä tämä vain helpottaa, ja ehkä paikkailen tässä julkisesti itsekkyyteni tunteita ja huonoa omatuntoa. Koen olevani erittäin itsekäs kun pelkään lasteni sairastelujen lisäävän yksinäisyyttäni ja erakoitumistani. Koen olevani itsekäs kun etes mieleeni on tullut tuo pelko. Se että pelkään lasteni terveyden takia, on tietenkin asia josta en huonoa omaatuntoa kanna. Kuitenkin ne ajatukset ja tunteet mitä lasten sairastelu tuo mukanaan, on se pelottava mörkö.

Kun eskarilaiseni oli ihan pieni, koin kuitenkin erittäin raskaaksi yksinäisyyden tunteen. Se, että ei oikein voinut mennä minnekään, eikä voinut normaalisti tavata muita perheitä. Se että ei voinut osallistua mukaviin lasten tapahtumiin, koska se tarkoitti aina vähintään korvatulehdusta joka tarkoitti taaskin pitkää kierrettä. Lopulta annoin tilanteen mennä niin pitkälle, että en uskaltanut lähteä kauppaan lasten kanssa, koska pelkäsin sieltä tarttuvan jotain flunssapöpöjä. Lopulta en oikeastaan halunnut mennä sinne itsekkään, koska pelkäsin kantavani kotiin niitä pöpöjä ja pelkäsin pienen lapseni sairastuvan. Kyllähän sen kaikki tietää mitä siinä lopulta käy, siinä alkaa pelkäämään elämää jolloin jokaisesta päivästä muuttuu vain arkinen selviytymistaistelu.

Kun otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin pienen korvakierteisen lapsen kanssa ihmisten ilmoille, sain erittäin syyttäviä katseita monilta muilta äideiltä. Olinhan tuonut kipeän lapsen tartuttamaan muita. (tähän kierteeseen liittyy siis kirkas nenäerite ja meillä myös infektioastma joka ilmenee yskäkohtauksina) muutaman kerran joku heittikin katseiden lisäksi ilmoille lauseita joista tunnistin itseni. Oli erittäin ärsyttävää yrittää selittää se, että vaikka lapseni nenä vuotaa, ei tämä tarkoita sitä että hän tartuttaa muita. Lopulta koin helpommaksi olla vain kotona lapsen kanssa, että välttyisin muiden katseilta. Olin kuitenkin vasta käynyt läpi sen vaiheen kun jokainen tujottaa lapseni kasvoissa olevaa epämuodostumaa. Siinä vaiheessa kun korvakierre on krooninen, se tietenkin tarkoittaa sitä että se on kokoaika.... elikkä jos olisin halunnut lähteä jonnekin silloin, kun lapsi on täysin terve, en olisi liikkunut kotoa ikinä minnekkään. Koin olevani jumissa, jumissa peloissani ja äitiydessä. Sain myös pääni sisällä tilanteeni paisumaan niin suuriin mittakaavoihin, että tunsin ihmisten vähättelevän tilannettani, jolloin kehitin itselleni suuren suojakuplan, jonka taakse piilotin kaikki todelliset tunteeni ja ajatukseni. Silloin minusta tuli yksinäinen.

Oli todella iso askel elämässä päästä osittain eroon tästä kuplasta ja lähteä kovapäisenä eteenpäin.

Nyt kun vielä luin tekstini ennen julkaisua ( ja mietin pitkään julkaisenko ollenkaan), rupesin pääsemään asian ytimeen. Taas pelot ovat ottaneet liian suuren vallan mielessäni. Fyysinen väsymys painaa takaraivossa ja se huokuu tekstieni läpi. Se menettämisen pelko, ja yksinäisyyden pelko mitä olen lapsuudesta asti tuntenut, huokuu vielä kolmekymppisenäkin välillä arjessani. Pelko että menetän lapseni, pelko että menetän mieheni, sekä pelko että menetän itseni juuri nyt, kun olen vasta päässyt kiinni todelliseen minuuteeni.

Tämä valekuristustauti mikä meillä nyt on, on todellakin nimensä mukainen meillä. Lapsen kohtauksen jälkeen hengityksen kulkiessa paremmin siirtyy kuristumisen tunne näköjään äitiin, jolloin kaikki mielen solmut tuntuu ratkeilevan yksitellen lisäten henkisen kuristuksen tunnetta sisäisessä yksinäisyydessä.

Uskokaa tai älkää, tämäkin teksti on kaikesta huolimatta kirjoitettu ihan positiivisellä mielellä, taustalla kylläkin outoa surua ja ehkä hiukan liikaa väsymystä. Rakastan hoksata asioita omasta elämästäni ja etsiä niihin ratkaisuja :)

comments powered by Disqus