kotiäitiys

Jos lapsesi inhoaa sinua, olet ehkä sittenkin onnistunut.

- Noniin lapset, siivotkaahan huone! Käskee päättäväisellä tuulella oleva äiti lapsiaan.

- Äiti, saako Mikko tulla meille? Kysyy esiteini.

- Ei! ennen ei saa tulla ketään kavereita ennenkun huone on siisti!

- Äiti, saanko katsoa netflixiä? Yrittää esiteini hämätä äitinsä päättäväisyyttä.

- Et! ei mitään ennenkuin huone on siisti!

- Äiti, saanko mennä ulos? Jatkaa teini aivan kuin tahallaan yrittäisi koetella äitinsä hermoja.

- Et! ei minnekkään ennenkun huone on täysin siisti! Vastaa äiti päättäväisesti.

- Ei se oo etes sotkuinen, en minä oo sitä sotkenu! Sanoo epätoivoinen teini.

- On se! Nyt siivoomaan oikeesti ja heti! Vastaa äiti, jo hiukan hermostuneella äänensävyllä.

Kuluu pieni hetki. Äiti kävelee tuskastuneena huonetta kohti josta ei kuulu pienintäkääm siivouksen tuottamaa äänähdystä.

- Ja se puhelin pois nyt! Ja nyt se huone siistiksi! Ärähtää epätoivoinen äiti hermostuneesti.

- No kohta, oota hetki. Vastaa tympääntynyt teini.

- Ei vaan nyt heti! Jos tää huone ei ole tunnin päästä siisti niin tänään tästä kämpästä ei lähde kukaan minnekkään, eikä varmasti tule puhelin takaisin koko loppupäivänä! Ärähtää jo selvästi epätoivoisen hermostunut äidiksi kutsuttu hermoromahduksen partailla oleva hölmistynyt naishenkilö.

Teini nousee sängystään, viskaa puhelimen patjan reunalle ja huudahtaa :

- Sä oot tyhmä! Mä inhoon sua!!! en tee kyllä varmasti yhtään mitään!

- Hei nyt oikeesti siivoomaan. Sanoo hölmistynyt äiti...koska ei oikein tiedä mitä muutakaan enää tuohon voisi sanoa.

- Ei kiinnosta! Ihan sama! Mee pois!! Huutaa teini hölmistyneelle äidille.

Hmmn... joo, ehkä jokainen esiteinin äiti tietää mitä tarkoitan.

Mulle on aina ollut hankalaa ylipäänsä jaella käskyjä. Tai no hankalaa ei ole jaella niitä käskyjä, vaan hankalaa on pitää päänsä kieltäytyvien vastalauseiden lennellessä ilmaan. Oon ollut aina semmoinen äiti, että jos lapselle tulee pahamieli, meinaan itse murtua ja antaa periksi heti. En vaan yksinkertaisesti kestä nähdä sitä että jollain on pahamieli, etenkin jos se on minun oma lapsi.

On ollu todella hankalaa huomata se, että äitiys on osaksi sitä, että joudut itse olemaan se joka tekee pahan mielen muille. Se paskaäiti. Tyhmä, inhottava, joka ei tajua mitään.

Kukaan ei tietenkään halua olla se inhottava henkilö, mutta ehkä se tosiasia täytyy myöntää että se on vanhemman osa.

Vasta nytten kun lapset on kasvanut siihen pisteeseen, että yhden kohdalla voi jo puhua kunnolla teini iästä, on aika ottaa äitinä itseään niskasta kiinni ja ravistella itseään hiukan peilin edessä. Ravistella itsestään ulos se piipittävä nössykkä äiti joka menee tunteella eteenpäin silitellen pikku kullannuppujensa päitä. Kun talossa on teini, ei paljoa silittelyt enää auta.

Enää on turha yrittää selittää järjellä angstiraivon vallassa olevalle pikkuhirviölle lapsen kielellä, että ”ei, sinä et voi tehdä niin kun siitä voi tulla pahamieli” siinä hormonihöyryissä angstin vallassa teinit tuskin kuulee mitään muuta kun puhelimen kuulokkeiden läpi pauhaavan teinimusaölinän.

Mulla ei siis ole oikein minkäänlaista kokemusta teinien kasvatuksesta vielä. Uskon että tämän lapsikatraan kanssa tulen olemaan vuosien päästä tässäkin asiassa melkein ammattilainen. Nyt on välillä melkein aina semmoinen olo että tähän tosiaan tarvitsisi sen ammattilaisen avukseen. Kertomaan että kuinka äidin kuuluu toimia.

On todella ihanaa nähdä että lapsi/lapset on kasvanut jo niin isoksi, että elämässä alkaa vaihe joka on se todellinen tie itsenäistymiseen. Ehkä tässä vaiheessa kuuluu huomata myös itsensä muuttuneen vanhempana. Muistan itsekkin sen kun olin teini. Ikäväkyllä teinivaiheeni oli aivan kamala ja maailma oli paskin paikka ikinä silloin. Toisaalta taas hyvä kun muistan sen, ehkä nyt osaan suhtautua ymärtäväisemmin omia teinejäni kohtaan.

Oikeastaan vasta tässä vaiheessa äitiyttä voi sanoa myös sen, että äitiys ei todellakaan ole aina sitä, että joka päivä tuntee tekevänsä jotain todella tärkeää. Tässä teinivaiheessa se taitaa muuttua siihen että huomaa tekevänsä kaiken väärin. Kiittämättömyys, erillainen raivo, mitättömyys, arvottomuus. Ne kaikki tulevat kuviohin viimeistään tässä vaiheessa. Joinakin päivinä on todella vaikeaa muistaa että tämä on vain kasvamiseen kuuluva vaihe. Ja se, että ihan oikeasti sinä (vahemmat) olet edelleen maailman tärkein, rakkain, ja arvokkain asia mitä lapsellasi on.

Jos lapsesi inhoaa sinua, olet ehkä sittenkin onnistunut kasvattajana.

Epätoivoisissa tunnelmissa armottoman teini angstin jälkeen itsesäälin syövereissä tajusin vihdoin pointin. Ei äitiys ole oikeasti vain sitä että pidetään lapset aina iloisina ja tyytyväisinä.

Äitiys on vuosien jälkeen yht'äkkiä sitä, että olet paska. Olet hirveä. Olet kamala.

ja se on oikeasti sittenkin vain hyvä juttu.

Silloin saa jo vähän taas hymyillä. Silloin tietää olevansa onnistunut ainakin vähän.

Tietenkin, tottakai.

Äitiys on sitä. Niinkun joku joskus sanoi, rajat ja rakkaus kulkevat käsi kädessä.

Tottakai olet hirviö kun et anna lapsesi valvoa niin pitkään kun hän haluaa, tai et anna hänen juoda energiajuomaa vaikka muut saisi. Tai pakotat häntä siivoamaan huoneen, tekemään läksyt, tyhjentämään tiskikoneen, antamaan puhelimen pois keskellä yötä, asettamalla tyhmiä rajoja, aikoja ja kaikkea mikä vaikeuttaa hormonipedon omaa elämää, yms....

tai kun käsket hänen siivota keittiönpöydältä kaaoksen joka on ilmestynyt sinun poissaollessa..

oon yrittänyt vastata teiniraivon "miksi?" kysymyksiin järkevästi. No ei auta. Joten vastaan aina ”ymmärrät sitten kun olet vanhempi

Kirjoituksessani saataa olla vähän selittelyjen makua, aivan kun hakisin hyväksyntää sille että olenkin välillä hirveä. No joo, saattaahan se niin ollakkin, että sitäkin haen jollain tapaa. Kyllähän tämä rankkaa on, mutta mihinkään en vaihtaisi. Ja todellakin tarvitsen vertaistukea...

Aina kun lukee lehtileikkeitä tai linkkejä ”näin selviät teini-ikäisen kanssa” meinaa iskeä uusi epätoivon aalto.

Useimmiten kaikissa niissä on samat asia. Kuuntele teiniäsi. Kun teinilläsi on paha olla niin kysy ja kuuntele ja keskustele.

No joo, totta. Mutta entäs jos se useimmiten menee niin, että kun huomaa angstaavan pikkupullaposken olevan pahalla mielellä niin kysyessä vastaus on ”Ei kuulu sulle! Ei mikään! Anna mun olla

tuossa on kysytty, kuunneltu ja noh, keskustele....... miten?

Vietä teinarin kanssa aikaa säännöllisesti.

Joo, vietän. Entä jos teini ei halua? Kovin moni teinikäinen poika ei varmaan ole hirveän innostunut viettämään aikaa äidin kanssa, joka on teinin mielestä niin vanha että ei tajua mitään. Huvipuistot, uusien pelien ostosreissut... no ainakin ne kelpaavat.

Tästäkin vinkkilistasta voisin jatkaa ihmettelyä vaikka seuraavan viikon, mutta en nyt kehtaa käydä kaikkea osia läpi.

Yksi mikä on ollut kuitenkin hyvä neuvo kaikissa teinejä koskevissa kirjoituksissa, on ehdottomasti:

Luota itseesi vanhempana.

Tuo on hyvä ja tärkeä neuvo. Vaikka epätoivo meinaa iskeä usein, on tärkeää tajuta että tekee oikein. Vaikka se tuntuisikin sisäisessä äitimielessäsi pahalta, niin useimmiten kaikki angstikohtaukset tuottaa positiivista tulosta. Lapsi jolla on terveet rajat, on varmasti onnellisempi kun lapsi kellä ei rajoja ole. Kun luottaa siihen, että pystyy ja osaa, opettelee salaa kasvattamaan itseään paremmaksi kasvattajaksi. Opetelkaa myös hyväksymään se tosiasia, että saatat olla oikeasti ihan paska... hyvällä tavalla.

Että tälläiset mietteet tänään :D

Rakkain terveisin : se hölmistynyt äiti.

comments powered by Disqus