kotiäitiys

Kasvamisen haikeus

Kun ylipäänsä äitiydessä on hankalia asioita, on yksi erittäin hankala porraskivi se hetki kun tajuaa omien lapsiensa kasvavan aivan älyttömän nopeasti. Se että ennen pikkuinen pullaposkinen kuolapusuilla varustettu vauvan tuoksuinen höpönassu juoksee väkijoukon keskeltä hakemaan turvaa äidistä, hyppää syliin, halaa kovasti ja peittää kasvonsa äidin rinnuksiin, onkin yhtäkkiä jo niin iso että halauksen saaminen kenenkään nähden on jo äidille saavutus mistä melkein tulee tippa silmäkulmaan. On todella haikea olo huomata että lapsesta tulee itsenäinen... tosin on se samalla myös tetynlainen helpotus että voi katsoa omaa lastaan ja ajatella kuinka on saanut hänestä kasvatettua aika itsenäisen ja ihan hyvän tyypin.

Niinkun kirjotinkin jossain postauksessa, on mulle ollut aina vaikeaa viedä lapsi hoitoon. Tai no minne vaan missä minä en ole mukana. Toki hoitoon vieminen helpottuu aina mitä isommaksi lapsi kasvaa koska luottamus siihen että lapsi pärjää itsekkin kasvaa.

Äsken vein esikoisen linja-autolle. Tuonne kirkon pihalle, parkkipaikalle odottelmaan lähtöä retkelle. Kirkon piha oli täynnä saman ikäisiä pieniä mutta niin isoja poikia ja taisi siellä muutama tyttökin näkyä. On tosi outoa ajatella että minunkin poikani on jo niin iso että se lähtee ilman äitiä/isää/mummoa tai tätiä niin kauas, toiselle puolen suomea. Hauska oli huomata siellä olevien äitien ja isien ero, isät suunnilleen heitti poikiensa kanssa ylävitosen mörähtäen möreällä äänellä pojille ”tervemennoo vaan poika, piä ittes miehenä” kun taas kaikki äidit seiso jähmettyneenä paikoillaan aivan hiljaa tuijottaen poikia. Ihan niinkun minäkin.

Uskon että tuossa tilanteessa moni muukin tajusi sen, että nyt ollaan jo niin isoja että enää ei linja-auton oven sulkeuduttua ikävän kyynel vierähdä lapsen poskelle. Edessä on vaan jännä maailma ja jännä retki ilman omia vanhempia. Tällä kertaa se ikävän kyynel taisi vierähtää melle äideille bussin lähdettyä. Sanoin pojalle ennen autoon menoa että, nyt kyllä halaat äitiä. Poika halasi ja voi muuten kuinka tiukasti halasikaan. Siinä kaikkien nähden. Moni muukin poika uskaltautui halaamaan omia vanhempiaan siinä tilanteessa.

Halaus oli sen verran tiukka että varmasti pieni ikävä siellä jossain oli.

Ja kyllä, tietenkin minullakin meinasi tulla se kyynel kun katsoin kun bussi lähti.

Ite oon tosissaan äitinä vähän semmonen, että jos saisin päättää niin pitäisin lapset aina kotona. Aina oman valvovan silmän alla tai ainakin aina kotona. En päästäisi niitä minnekkään ja nukkusin samassa huoneessa jokaisen kanssa. Käyn edelleenkin joka ilta monta kertaa tarkistamassa että lapsillani on kaikki hyvin. Välillä käyn jopa niin monta kertaa että itse en saa nukuttua kunnolla. Eilen taisi olla pitkästä aikaa ilta kun päätin luottaa elämään ja kävin katsomassa vain yhden kerran lapsia, juuri ennen omaa nukahtamistani. Pienet nukkuu edelleen samassa huoneessa minun ja miehen kanssa. Tai no 5 vuotias nukkuu aina sillointällöin isojen kanssa samassa huoneessa, mutta yleensä siinä vaiheessa tulee meidän huoneeseen kun isot lapset ovat isällään. Voin myös myöntää sen että joskus kun isot ovat olleet isällään ja tämä 5 vuotias on nukahtanut omaan huoneeseen niin olen ihan oman nukkumiseni kannalta käynyt hänet salaa yöllä kantamassa meidän huoneeseen. Tiedän myös sen että, se ei ole aina mikään järkevin teko, etenkin kun monet kamppailee sen asian kanssa että miten lapsen saisi nukkumaan omaan huoneeseen. Tälläinen äiti minä olen, eli vähän höpsähtänyt äiti.

Ehkä yksi vaikeimmista asioista on ollut juuri se että ei voi antaa lasten tehdä kaikkea mitä ne haluaa. Ja se että ei voi antaa äidin tehdä kaikkea mitä äiti haluaa. Eli tietenkin joudun joustamaan äitydessä sen verran että järki on päässä ja annan lasten olla,mennä ja tehdä paljon enkä pakota heitä kokoaika olemaan minun vahtivan äitisilmän alla. Vaikka kuinka haluaisinkin.

Poika siis lähti reissuun nauttimaan kesälomasta ja me jäätin tänne ukkosen keskelle odottamaan siivousta ja tämän päiväistä korvalääkäriä. Itseasiassa tänne tuli niin kova ukkonen että jouduin hetkeksi keskeyttämään kirjoittamisen kun vauva (ja varmasti moni muukin) heräsi erittäin kovaan jyrähdykseen. 5 vuotias pikkuisen säikähti jyrähdystä ja 10 vuotiaan kanssa hypättiin molemmat salamana repimään jokainen johto seinästä. Ei täällä yleensä ihan näin kovaa ukkosta ole, meillä katkesi sähköt ja jokaisesta ikkunasta näkyi valosarjoja. Nyt kuitenkin saatiin sähköt jo takaisin ja taitaa ukkonenkin mennä jo poispäin vaikka kokoaika kuuluukin jyrinä mutta vaimeana. Taas aukaisin heti verhot, koska niinkun mummo minulle opetti

"Jos pitää verhot kiinni ukkosella,luulee ukkonen että sinulla on jotain salattavaa."

comments powered by Disqus