ocd

Kun oman sisimpänsä kuuntelu ei olekkaan oikein..

Viime vuoden äitienpäivänä kirjoitin hyvin henkilökohtaisen tekstin. Tänään tarkoitus oli kirjoitella vain kuulumisia, mutta yllättäen äitienpäivän tuoma ahdistuksen tunne saakin minut kirjoittamaan taas henkilökohtaisuuksia.

Olen pitänyt taukoa blogiasioista, koska koin hyvin tärkeäksi keskittyä hetken pelkästään omaan henkiseen hyvinvointiin. Hetken tilani näytti jo ehkä vähän rajulta, mutta hyvin tässä nyt voidaan kuitenkin. Oon hirveän paljon miettinyt tulevaisuutta ja sitä mitä kaikkea haluan tehdä. Nyt tuntuu siltä, että on oikea aika alkaa toteuttaa omia unelmiaan ja kaikista omista ongelmista huolimatta hypätä kylmästi pois kotiäitiydestä. Sitä en oikeastaan vielä tiedä että miten, mutta päivähoitohakemuksen tekeminen on hyvä ensimmäinen askel.

Kotiäitiys on ollut yksi parhaimmista asioista mitä olen saanut tehdä, samaan aikaan se on yksi pahimmista asioista mitä olen itselleni voinut tehdä. Kotiäitiys on ollut minulle ikäväkyllä sama asia kun aivan jäätävän syvä yksinäisyys. Joskus tunnen, että olen maailman yksinäisin ihminen, usein tunnen todella huonoa omatuntoa kun etes erehdyn ajattelemaan noin. Mulla saattaa ihan oikeasti välillä mennä jopa viikkoja, että en nää ketään muita aikuisia ihmisiä kun miestäni sekä isääni ja hänen puolisoaan. Toisinaan tämän kierteen katkaisee jonkin ystävän pikainen kahvillakäynti ja sen jälkeen viikot jatkuu samana. Puhelimessa puhun ihan todella paljon ja se onkin ollut osittain ainoa kosketukseni muuhun maailmaan. Toisaalta nautin yksinäisyyden tuomasta vapaudesta oikein kovastikkin, mutta useimmiten se on asia joka päivittäin syö minua sisältäpäin ja saa usein ajattelemaan hyvin epätoivoisia ajatuksia.

Nyt olen kyllästynyt olemaan outo, hullu tai mikään muukaan. En enää jaksa kantaa häpeää mukanani niinkun olen tähän asti tehnyt ilman syytä. Oman itseni häpeästä on tullut mulle vähän niinkun sellainen turvallinen vaate mikä puetaan päälle joka ikinen aamu. Olen aina hävennyt itseäni ihan vain varuilta, ilman mitään oikeaa syytä. Viimeisen parin kuukauden aikana olen saanut itseluottamusta hirveästi lisää, olen oppinut myöntämään sen, että minunkaan ei tarvitse niellä ihan kaikkea. Ei toisten ilkeitä puheita, ei ymmärtämättömyyttä tai sanoja joista pahoitan mieleni. Olen antanut tuollaisten asioiden vaikuttaa aivan liikaa aina omaan olemiseeni. En jaksa tunkea enää itseäni siihen samaan muottiin missä moni kulkee, useat ihan omasta halustaan, mutta useat myös siksi että niin on pakko tehdä.

Mulle on tehnyt niiiin hyvää keskusteluhetket psykologini kanssa. Hänen kauttaan olen ymmärtänyt sellaisiakin asioita mitä en olisi ehkä koskaan hoksannut etes ajatella siltä kantilta. Lapsuus on ollut edelleen iso osa ihan päivittäistä arkeani ja vaikuttaa todella rajusti kaikkeen mitä tälläkin hetkellä pääni sisällä tapahtuu.

Oon pienestä asti kärsinyt pakko-oireista. Olen todella hyvin osannut ”piilottaa” pakkooireeni muilta ihmisiltä ja usein vaan monet ovat ajatelleet minun omaavan vähän outoja tapoja.. niinkun me kaikki. Nyt kun liityin ocd-vertaistukiryhmään, olen kokenut sen suureksi avuksi itsevarmuuden takaisin saamiseen. Tottakai mieheni suuri tuki on ollut näissä asioissa myös yksi erittäin olennainen positiivinen asia. Oon tajunnut että en minä sen hullumpi ole siltikään täällä maan päällä kun kukaan muukaan.

Se miten ocd vaikuttaa arkeeni, on monen jutun yhteishäiriö. Esim jos nukun huonosti ja olen todella väsynyt koko päivän, on seuraava iltani luultavasti yhtä helvettiä pakonomaisten tarkistelurituaalieni kanssa. Toisinaan saatan jumiutua pitkiksi ajoiksi katsomaan esim. hellan nappuloita koska en ole saanut täydellistä rauhaa katsoa niitä ”oikein” ,toisinaan kierrän kokeilemassa ovia ja hanoja useita kertoja vaikka tiedän niiden olevan kiinni, mutta en vaan saa täydellistä rauhaa itseni kanssa uskoakseni sitä. Tarkistamispakko tai bakteerikammoni ei ole niin iso ongelma minulle kun pakkoajatukset. En oikeastaan etes tajunnut alunperin niiden olevan pakkoajatuksia vaan luulin, että kärsin vain tarkistelu yms sellaisista pakoista. Nyt kun järkevästi miettii niin juuri niitähän ne on ja on aina olleetkin, nytten niistä vain on jonkun stressin takia tullut erittäin iso ongelma, enkä esimerkiksi pysty ajamaan autoa enää ollenkaan... välillä tämä asia on siis todella paha ongelma. Välillä taas vain pieni häiriö ja tarkistelut yms muut menee ilman sen kummempaa ajattelua. Nyt kun olen ollut stressaantunut esimerkiksi siitä, että olen haluamattani ollut parin riidan keskellä mihin en oikeastaan itse liity, on ocd vaikuttanut vähän kaikkeen. Jopa harrastuksiini. Esimerkiksi kalenterini/bujoni on ollut tyhjillään nyt hetken, koska en ole uskaltanut tehdä sitä eteenpäin. Tai juurikin blogin kirjoitus, ajattelin että on parempi etten hetkeen kirjoita koska pelkäsin kirjoittavani jotain sellaista mikä satuttaa muita.

Näitä asioita on vaikka kuinka ja ehkä joskus kirjoitankin siitä miten paljon se oikeasti vaikuttaa.Tää aihe on niin sellainen vähän puhuttu, koska useimmiten ihmisten on erittäin hankalaa ymmärtää mitä tämä oikeasti on. Tässä ei ole kyse mistään hassuista tavoista, vaan ihan todella kuormittavasta ja surullisesta ongelmasta, mikä pahimmassa tapauksessa tekee ihmisen kyvyttömäksi elää ”normaalia” elämää.

Huh, nyt on taas purettu henkilökohtaisuuksia tällekin äitienpäivälle :D

Täällä on tänään aivan mahtavan upea päivä. Aurinko paistaa aivan täysillä ja puut ja kaikki vihertää. Itse olen saanut kauniita kortteja, kukan ja ihanan tyynliinan. Ehkä tänään käyn pyörähtämässä oman äitini haudalla myös. Joskus tulee leikiteltyä ajatuksella, että mitä jos äitini olisikin elossa? Usein ajattelen hänen olevan isona apuna meidän arjessa.. toisinaan taas ajattelen että kuormittaisiko hänen alkoholisminsa arkeamme  niin, että kaikki asiat olisivat pahemmin.

Mun äiti oli kyllä kaikesta huolimatta aivan ihana äiti vaikka hän alkoholisti olikin. 

Ihanaa äitienpäivää kaikille!

comments powered by Disqus