menneisyys

Kuulumisia ja muikkusta

Mä olen olevinaan ollut nyt tosi kiireinen. Tein itselleni tyhmän haasteen jossa päätin että en saa ottaa tietokonetta esille ennenkun olen tehnyt päivän ”työt”. No joo, sinänsä järkevä ajatus mutta todellisuudessahan mulla kuitenkin on ”töitä” tässä koko ajan ja joka päivä joten huomasin että en vaan kerkeä koneelle ollenkaan tuommoisen päätöksen jälkeen. Joka ilta olen ajatellut että nyt kirjoitan kun lapset sammuu, no en ole jaksanut enkä kerennyt. Tänään sitten päätin että annan tyhmän ajatukseni olla ja oikeasti nautin tästä koneesta ja kirjoittamisesta juuri silloin kun siltä tuntuu. Olen myös kyllä ihan oikeastikkin ollut vähän kiireinen, meillä on käynyt sukulaisia vähän kauempaa ja yhtenä päivänä kävin moikkaamassa läheisessä kaupungissa ystävääni ketä en ole nähnyt vuosiin. Olen myös siivonnut paljon ja heitellyt turhaa tavaraa roskiin, vielä on kuitenkin paljon heitettävää.

Äsken kun kaivoin koneen vaatekaapistani lapsipiilosta niin mietin että nyt ei kyllä päässä juokse yhtään järkevää ajatusta. Ensin jo päätinkin että en kirjoita sittenkään mitään, mutta ajattelin kuitenkin tehdä tälläisen tylsän moi-mitä-meille-kuuluu postauksen.

Meille kuuluu ihan hyvää. Kämppä asiassa ei nyt luonnollisestikkaan vielä olla päästy eteen eikä taaksekkaan päin, kaikki ajallaan. Tarkoitushan meillä oli käydä muutamaa asuntoa katsomassa mutta todettiin meille nyt parhaaksi vaihtoehdoksi odottaa hetki ja katsella parempia vaihtoehtoja. Ettei vaan innostuta liikaa ja että ei olis sitten ruvennut harmittamaan jos päätöksen olisikin pitänyt olla nopea. Meidän kuitenkin pitää jonkun aikaa odotella koska eskarin alkuun on enää alle kuukausi. Tietenkin siis aloitellaan eskari tässä ihan rauhallisesti ja samalla rauhallisesti edetään asioiden kanssa. Lapset aina ensin, niinkun olen monesti jo kirjoittanutkin.

Tosiaan sukulaisia on käynyt vähän pidemmän matkan päästä. Yksi sukulainen kenen kanssa en ole jutellut vuosiin, tuli meille kylään. Oli aivan ihanaa nähdä, hän on edelleen yhtä ihana ja rakas minulle kun on ollut ennenkin. Mulle hetki oli hyvin herkkä...koska olen niin herkkä. Hirveästi nousi tunteita pintaan ja seuraavana päivänä en osannut olla mitenkään päin, kun vaan mietin asioita. Hän on ihminen kenen kanssa olen ennenkin jutellut asioista mistä en hirveästi ole muiden kanssa puhunut, nyt vuosien jälkeen puhuttiin vaan kilpaa ja varmasti molemmat nautti hetkestä. Olen todella onnellinen että hän on palannut takaisin elämääni, hän on todella upea ihminen ja todella rakas vieläkin.

Mitäs muuta me ollaan tehty. Nyt ei selvästi ajatus luista.

Veljenikin, se kenestä olen muutamassa yhteydessä maininnutkin, kävi pikapyörähdyksellä nyt viikonloppuna myös. Hänellä oli mukanaan tyttöystävänsä ja heidän nuorempi koira. Vietettiin ihana päivä heidän kanssaan ihanassa luonnossa. Käytiin pienellä ”vaelluksella” (vaellus siksi kun kaksi pienintä lasta oli mukana) käveltiin ihana lenkki syvällä metsän keskellä pysähtyen kerran onkimaan pienelle lätäkölle ja nauramaan koiran pakkomielteelle vettä kohtaan. Nautittiin auringosta, luonnosta ja itikoista. Vauva oli mukana manducassa, hänelle iski matkalla kova nälkä joten hän sai maistella elämänsä ensimmäiset tuoreet mustikat suoraan metsän keskeltä. Voi kun maistui muuten mustikat ja muutama aikuisen kourallinen sitä pieneen mahaan menikin. 5 vuotiaskin nappaili mustikoita suuhun välillä. Hän oli todella reipas ja jaksoi kävellä reippaasti useammankin kilometrin maastossa joka oli varmasti pikkuisille jaloille jopa välillä todella vaikeaa kuljettavaa. Meidän 5 vuotias on kyllä sellainen luonnonlapsi että en ole vielä toista samanlaista nähnyt. Hän ei pienistä hätkähdä ja viihtyy hyvin paikassa kun paikassa vaikka olisi mistä kyse.

Käveltiin tosiaan jonkun aikaa, itse tyhmästi lähdin converset jalassa sinne (en ole vielä ostanut vaelluskenkiä) sain kyllä isäni vaimolta lainaksi kumpparit, mutta tietenkin unohdin ne autoon. Matkalla oli myös vettä paljon joten sain kokea sen, miltä tuntuu heittää keskellä metsää kengät jalasta ja avojaloin astua jonnekkin mistä ei nähnyt mitä alla on. Nautin kyllä aivan täysillä kooko tuosta reissusta. Aikamme kun käveltiin niin vastaan tulikin laavu jossa paisteltiin makkarat,höpistiin mukavia ja tietenkin käytettiin hyväksemme mahdollisuus löytää geokätkö. 5 vuotias geokätkölapsihan sitten löysikin sen ilman koordinaatteja ja vihjeitä. Tai no,sen verran oli vihjettä että kyseessä oli kätkö nimeltään peikko. Yllätyin taas 5 vuotiaan kekseliäisyydestä ajatella ja löytää asioita. Laavulta poispäin kävellessä ei mennytkään yhtä kauan kun mennessä. Vähän koiteltiin katsella sivusilmällä sieniä ja kuunneltiin jokun pöllön äänähdyksiä. Niin ja matkalla ihmeteltiin lasten kanssa hrvien kakkaa ja jälkiä ja useita pöllön oksennuspalloja! Pyöriteltiin myös käsissä poron jäkälää ja ihmeteltiin sitä miten hassulta se tuntuikaan. Meillä oli onneksi mukana siis veljeni vaimoke, jos oikein muistan hän on myös eräopas? Hän oli niin ihana kun kertoi 5 vuotiaalle poron ja hirvenjäkälistä ja kaikista luonnon ihmeellisyyksistä. Itsekkin nyt lopulta opin miltä näyttää pakurikääpä. Reissu oli oikeasti tosi hyvä.

Oltiin aika myöhään kotona, käytiin vielä isän luona kahvilla ja tultiin myöhään kotiin. Suihkun kautta lapset nukahtivat ennätys nopeasti eikä meilläkään miehen kanssa mennyt pitkään nukahtaessa.

Perjantai aamunahan minua vähän harmitti kun ei lähdetty ilosaarirockiin. Lauantaina ei enää harmittanut yhtään, olin nimittäin todellakin mielummin veljeni ja hänen perheensä kanssa kun rokkaamassa. Varoitus, aion nyt taas lässyttää vähän...

En muista olenko puhunut haaveestani uskaltaa ottaa tatuointia. Varmaan kolmenkympinkriisi on tehnyt osasansa kummallisista haluistani. No kuitenkin, minulla on muutama kuva minkä haluaisin tatuoida itseeni. Muutamille olenkin kertonut yhdestä kuvasta, saan kuitenkin aina vähän kummasteluja että miksi, miksi ihmeessä juuri Nuuskamuikkunen. Olen vaan antanut vastaukseksi kaikille että se kuva on minulle tärkeä. Se kuva kertoo veljestäni. Muuta en ole sanonut.

Tänään juuri kun veljeni ja hänen perheensä lähti ajamaan kohti kotiaan monen sadan kilometrin päähän mieleeni tuli taas se, että milloinkohan saan aikaseksi varata ajan tatuointiin. Vielä pitäisi päättä paikka minne kuvan otan. Kuvan tiedän jo millainen se on. Kyseinen kuva on siis se missä Nuuskamuikkunen reppu selässään kulkee poispäin. Kuvassa taitaa olla myös muutama syksyinen lehti maassa. Tämä kuva kuvastaa siis erityisesti suhdettani veljeeni. Jo pienestä asti olen hänet ajatellut vähän Nuuskamuikkusen oloisena. Oman tiensä kulkijana, uskomattoman fiksuna itsenäisenä olentona.

Muumeissahan Nuuskamuikkunen tulee paikalle, ja lähtee aina yhtä yllättäen. Vähän niinkun veljeni. Hän tulee paikalle yllättäen eikä meistä oikeastaan kukaan koskaan tiedä aikooko hän olla paikalla tunnin,päivän,viikon vai pitempään. Itsehhän olen tämän tarinan Muumipeikko, se joka odottaa Nuuskamuikkusen saapuvan ja se jonka sydän särkyy ja puhkeaa kyyneliin joka kerta Muikkusen lähtiessä. Muumipeikko ikävöi Muikkusta aina kovasti, aivan kun minäkin veljeäni. Kuitenkin tietäen että aina se Muikkunen lopulta palaa takaisin. Voisin jatkaa näitä vertauksia todella pitkään mutta ehkä selitin jo tarpeeksi. Noniin nyt olen senkin sitten kirjoittanut näkyville ja kohta julkaisut. Jostain syystä en ole voinut tätä ikinä muiden kysyessä ääneen sanoa, samantien kun yritän, alkaa ääneni uhkaavasti väristä. Ehkä tämä reaktio kertoo kovasti siitä kuinka tärkeä veljeni minulle on aina ollut ja kuinka tärkeä hän tulee aina olemaan. Hän on mulle vähän semmoinen oikean elämän supersankari.

Hyh mitä tekstiä, yllättävän henkilökohtaista. Haluan vielä sanoa että minulle tulee myös joskus tatuointi joka kertoo isästäni ja tietenkin jotain myös lapsistani.

Ehkäpä olisi nyt hyvä aika käydä nukkumaan. Olen muutaman viikon kärsinyt myös lievästä uniongelmasta joten valvominen ei varmasti auta tilaani yhtään.

Mutta niin, näillä kuulumisilla taas eteenpäin. Kauniita unia kaikille.​​​​​​

comments powered by Disqus