Henkinen väsymys

Liian raju itselle.

Mulla on näköjään aina sillointällöin tapana vajota kunnolla pohjalle. En ymmärrä miten kerta toisensa jälkeen vain tipahdan sinne vaikka kuinka taistelisin vastaan. Siellä taas tuli käytyä oikein kunnolla ja siinä onkin hetken hiljaisuudelle oikea syy. Ensin mietin, että kerronko sen etes täällä vai olisinko niin kun kaikki olisikin ollut ennallaan. Päätin kuitenkin olla rehellinen ja ehdottomasti kertoa sen, että pohjamudissa rämpiessä tunsin etten osaa puhua tai kirjoittaa. Tuntui siltä, että on parempi vain olla hiljaa kun ei ole mitään hyvää sanottavaa. Pelkäsin myös samalla että jos kirjoitan, loukkaan joitain ihmisiä vahingossa. Muutenkin oudot pelot ja ahdistukset valtasivat mieleni, enkä todellakaan ollut oma itseni.

En tosiaan tiedä miksi masentelin noin tai mistä hyppäsi yhtäkkiä kaikki menneisyyden peikot eteeni. Kun ensin luulin päässeeni vähän kaamos”masennuksesta” eroon, vaivuin järkyttömään arvottomuuden tunteeseen. Jotenkin vain upposin siihen, miten kaikkien menneisyyden tyyppien, ja nykyisyydenkin tyyppien sanat porautui henkilökohtaisuuteeni. Miten sain kaikki mahdolliset asiat otettua itseeni ja tunsin olevani loukattu.. jokaisestakin pienestä arvostelusta. Ja jopa siitä, että ei arvostella. Pelkäsin kokoaika sitä mitä muut ajattelee.

Haluan tähän väliin sanoa että mieheni on uskomaton. Hän vaan yksinkertaisesti jaksaa minua ja näitä minun sekoilukausiani ihanasti, eikä ikinä koskaan sano minulle mitään pahaa. Hän on se joka minut loppujen lopuksi aina vetäsee takaisin sinne pinnalle ihanalla tyynellä luonteellaan ja tavallaan tarttua toimeen olipa tilanne mikä tahansa.

Mä olen kokenut jo pidemmän aikaa olevani hyvin yksinäinen. Okei, minulla on perhe ja mahtavasti toimiva parisuhde, sekä ihmisiä ketkä käy kahvilla.. mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan jotain erillaista yksinäisyyden tunnetta. Sitä mitä voi tuntea jopa silloin kun on ihmisten keskellä. Aivan kun olisi siinä, mutta ei kuitenkaan olisi etes olemassa. Pohjaton yksinäisyys, missä kukaan ei tiedä mitä pohjimmiltani tarkoitan. Mulle on ollut aika kovakin paikka myöntää se, miten yksin tunnen loppupeleissä olevani. Olen tuntenut erittäin huonoa omatuntoa siitä, että mieheni on joutunut olemaan se kelle puran kaikki nämä tunteeni, ja olen pelännyt että hän tuntisi jotenkin olevansa vastuussa yksinäisyydestäni. Hän ei tietenkään ole vastuussa ja vaikka hänestä on vuosien varrella tullut myös paras ystäväni, tunnen tarvitsevani kovasti myös sellaista hengailuseuraa.

Mä olen aina ollut ihmisenä vähän sellainen myöntelevä persoona. En koskaan ole mielelläni loukannut ketään, tai saattanut epämielyttävään tilanteeseen. Olen ollut se kuka ottaa kaiken paskan ja arvostelun niskaansa ihan hiljaa, sanomatta takaisin siksi, että sanoja ei tuntisi häpeää. Jo ala-asteella nielin kaikki haukut hörökorvistani, rumista vaatteistani ja käytetyistä tavaroistani. Jossain vaiheessa tietenkin yritin annella takaisin, mutta anteluni sai aikaan ennemminkin arvostelevia naurun purskahduksia jolloin tunsin epäonnistuvani siinäkin. Jotenkin sitä vain lapsuudessa piti kuitenkin kaiken sisällään. Myöhemmin rajussa teini-iässä antelin sitten ”totuuksia” vähän kaikille, jolloin tein itsestäni entistä typerämmän muiden silmissä. Jossain vaiheessa varhais aikuisuudessa minulle tärkeä ihminen petti minut pahasti, teki erittäin kieron ja ilkeän tempun ja mursi minut täysin levittelemällä valheita minulle tärkeille ihmisille. Hän uhkasi pilata elämäni ja hetkeksi onnistuikin siinä. Silloin sisälläni alkoi kasvaa suunnaton viha itseäni ja muita kohtaan. Vähän vanhetessa opin sitten kuitenkin olemaan hiljaa vihojeni kanssa jokaisessa nöyryyttävässä tilanteessa. Mun ongelma on aina ollut siis arvottomuuden tunne. Jotenkin hölmösti myöhemmin eksyinkin sitten parisuhteeseen jossa arvottomuus huokui päivittäin ja huonommuuden tunne vain voimistui. Lopulta olin vain pelkkä roska, ihmisjäte.

Nuo kaikki tunteet siis tuli takaisin vain ja ainoastaan liian ajattelun takia. Vaikka mieheni ihanasti joka ikinen päivä on kehunut kauneuttani ja muita asioita, en osannut ottaa sitäkään niin. Olen tuntenut myön jonkunlaista kummallista vääryyttä sitä asiaa kohtaan nykyisin, että meitä ei ole autettu arjessa silloin kun me ollaan oltu avun tarpeessa. Se, että ihmiset ympärillä ei ole huomanneet sitä, että nyt tarvitaan muutakin kuin pikaisia kahveja. Tiedän, aina pitäisi osata pyytää apua, mutta joskus olisi hyvä jos läheiset huomaisivat toisten ”hädän” ilman heidän rukoilujaan.

Ai että mä tunnen nyt hirveitä tunteita kun etes ”sanon nämä ääneen” sekä huonoa omatuntoa että kehtaan etes kirjoittaa mitään tälläista.

Itse haluaisin olla se joka huomaa sen, jos joku kärsii mutta ei osaa puhua.

Mä en tiedä saiko tuosta sepustelusta nyt oikein mitään selvää vai antoiko tuo nyt hyvin sekavan kuvan kaikesta :D Sinänsä hauska kun mullahan oli tarkoitus tulla kertomaan siitä miten meillä alettiin odottamaan joulua oikein kunnolla. Teksti rönsyili nyt ihan eri aiheisiin :D

Olen kuitenkin siis ”tullut takaisin” ja päässyt taas kerran pohjalta ylös mieheni avustuksella. Tällä hetkellä olo on normaali ja hyvä, ja olen taas tutumpi itseni kanssa. Itseluottamus hyppäsi kattoon, tai jopa läpi siitä ja tajusin taas kuinka meillä on vain yksi elämä jota ei vaan ihan oikeasti saa tuhlata katkeruuteen, menneisyyteen ja itsensä vihaamiseen.

Joskus vuosia sitten olen itseni koonnut hyvin pienistä sirpaleista vähän huteraksi paketiksi. Mun on ollut vaikeaa hyväksyä se, että se paketti meinaa murentua aina välillä. Ikäväkseni olen paketoinut ne menneisyydenkin huterimmat muruset sinne väliin, enkä ole koskaan ennen tajunnut päästää irti.Tai pystynyt päästämään. Mä en tiedä kuuluuko etes ihmisen päästää irti? Vai onko ne kaikki asiat sittenkin juurikin lopullta ne, josta saa jotain uhmakasta voimaa?

Mulla tuli iloinen olo että sain purettua tämän kaiken tänne. Olis ollut jotenkin outoa vain yhtäkkiä kaiken tämän paska olon jälkeen kirjoittaa normaaleista asioista postaus.

Nyt on taas olo kevyempi.

comments powered by Disqus