kolmenkympinkriisi

Menneisyyden haamut

Eilen oli kaunis päivä. Aurinko paistoi ja lämpöä oli ainakin 25 astetta, ellei jopa enemmänkin. Kävelin ystäväni ja kahden lapseni kanssa torilla keskellä suurmarkkinoita. Kaikki oli hyvin, mitä nyt yksi lapsistani valitteli nälkää, eikä ystävänikään ollut kerennyt syödä vielä mitään. Ruokapaikka oli hankalaa valita, koska vaihtoehtoja oli paljon monista eri maista.

Yht'äkkiä eteeni sattui eräs ihminen, ihminen kuudentoista vuoden takaa. Hetki oli omituinen. Hän oli minun tätini. Minun kuolleen äitini sisko.

Tätini tuli halaamaan minua, tunnistin sen halauksen ja hetken minuun virtasi omituinen tunne.

Koko tilanne oli minulle hyvin outo. Vaihdettiin siinä muutama pikainen sana ihmisten keskellä. Molempien piti jatkaa matkaa ja näin minä uppouduin omiin ajatuksiini koko loppupäiväksi.

Siitä on kohta 16 vuotta aikaa kun minä olen ollut mukana kun äitini haudattiin. Samalla kun äitini haudattiin, hautasin elämästäni koko äidin puolen suvun. Olin erittäin vaikeassa ja kriittisessä teini-iässä juuri silloin ja ajattelin, että nyt kun äitiä ei enää ole, ei ole enää mitään muutakaan. Ei ole enää syytä miksi äitini puolen sukulaiset minuun olisi yhteydessä. Äitin menetys on todella suuri menetys kaiken ikäisille ja etenkin lapsuudessa koettuna siitä tulee elämää hallitseva traumaattinen kokemus. Voi kumpa olisikin silloin omannut tämän kaiken iän tuoman viisauden mikä minulla nyt on.

Olen ajatellut vuosien varrella sukulaisiani paljon, todella paljon. Oon harmitellut paljon sitä, että miksi en joskus kynsin ja hampain ole pitänyt heistä kiinni. Tiedän että osa heistä asuu ihan lähellä minua, silti en tunne heitä. Voi kuinka se harmittaa ja nolottaa.

Eilinen kohtaaminen oli minulle todella kova paikka, se toi tunteita pintaan. Minä aidosti pienenä rakastin joka ikistä tätiäni ja enoani. Kun äitini kuoli, menetin niin paljon ihmisiä ympäriltäni koska en vaan enää osannut olla läsnä.

Eilen näin tädissäni äitini kasvot. Se oli todella rankkaa. Heti siitä hetkestä alkaen alkoi lapsuuteni muistoja tulvia pääni sisään. Pääni suorastaan täyttyi ensimmäistä kertaa elämästäni muistoilla, niillä joita en tiennyt olevan olemassa. Vielä viikko sitten väitin kaikille että en muista mitään, en muista lapsuudestani kun pari tyhmää juttua. Ihan kun minua ei koskaan olisi ollut olemassa. Olen elänyt koko aikuisuuteni eläen ilman muistoja. Uskotteko miten rankkaa tämä nyt on? Ekaa kertaa voin sanoa että minä muistan. Muistan sittenkin paljon.

Eilen en voinut puhua miehelleni näistä koska en meinannut saada sanoja ulos ilman itkua. Väitin että en osaa selittää, oikeasti en vain pystynyt.

Kaikinpuolin olen erittäin onnellinen siitä että törmäsin tätiini, se halaus tuntui tutulta. Aivan samalta kun pienenä. Tämä tätini, niikuin muutkin tätini ja enoni ovat tehneet lapsuuteni hyvät muistot. Äitini puolen suku on antanut lapsuuteeni paljon hyvää.

Mä olen itkenyt tänään enemmän kun moneen vuoteen. En etes tiennyt että minusta voi tulla ulos noin paljon kyyneleitä. Jokin juttu loksahti paikoilleen ja vasta nyt kolmekymppisenä voin sanoa, että tiedän ja muistan ja hyväksyn itseni.

Kumpa saisin tilaisuuden tutustua täteihini ja enooni uudelleen.

He ovat äitini sisaruksia ja tätini nähdessäni tajusin kuinka äitini oli jollain tavalla läsnä.

comments powered by Disqus