yksinäisyys

Minuus.

Vielä jokunen hetki sitten en osannut tehdä mitään yksin. Minulla oli aina tylsää ja salaa syytin omasta tylsyydestäni koko maailmaa ja kohtaloa. Uskon, että lapsuudessani koettu turvattomuus yms on vaikuttaneet siihen. Tosiaan, tästä ei loppujen lopuksi ole etes pitkä aika kun asiat oli niin että mulla oli aina tylsää, en ollut kovin innokas etes yrittämään tehdä mitään ilman aikuista seuraa. Jotenkin ehkä luulin, että ikinä ei voi olla kivaa jos on "yksin".

Jossain vaiheessa tajusin pointin, en voi syyttää muita omasta ankeudestani ja aina vaan toivoa, että joku tulee ja pelastaa. Mun pitää itse olla se ihminen kuka minut pelastaa. Jos aina vaan olen enkä tee mitään yksin, niin huomaan ajan juoksevan nopeasti ja edelleen vaan olevani. Onneksi tämän tajusin, ihan oikeasti näköjään voi olla myös kivaa yksin. Ja yllättäen huomaan että en olekaan ihan yksin.

Olen tehnyt elämässäni valintoja ja ollut niin onnekas, että olen saanut mahdollisuuden olla paljon kotona. Se tietenkin omalta osaltaan tuo jonkun verran haasteita sosiaalisuuteen kun on aina sillon kotona kun muut ovat töissä. Silloin tietenkin puuttuu ne työkaverit ja semmoinen olennainen sosiaalinen kanssakäyminen. Mun on ollut jotenkin tosi vaikeaa ymmärtää se, että vaikka minä "teen töitä" kotona niin muut välttämättä eivät. Ja muilla ei välttämättä ole aikaa kahvitella silloin kun mulla on. Tämänkin asian sisäistäminen ja etenkin hyväksyminen vei mulla paljon aikaa. Vaikka tosiaan joskus "syytin" koko maailmaa minun elämäni henkisestä ankeudesta tajusin että se olinkin minä, minä olin ankea. Hävetti huomata tuo tosiasia ja häpeissäni pyysin anteeksi salaa koko maailmalta omaa ankeuttani ja lupasin tehdä asenteen muutoksen. Sen kun tein, on elämäni ollut sen jälkeen paljon hienompaa.

Vaikka nämä asiat onkin niitä kliseitä "olet oman elämäsi herra" yms niin jossain vaiheessa nämä asiat vaan pitää oikeasti ymmärtää. Uskon että tämän ymmärtäminen on ollut kolmenlympin kriisin tuoman henkisen kasvun ansiota. Nyt vaan mietin että kumpa olisin hoksannut tämän aiemmin, olisin ehkä tajunnut elää enemmän enkä olisi heittänyt hukkaan osaa elämästäni sohvalla ankeana itsesäälissä vihaisena maailmalle maaten. On siis aika antaa myös itselleen anteeksi kun on ollut itselleen ankea.

Nämä asiat hoksanneena olen myös oppinut nauttimaan pienistä asioista. Sekin on klisee kyllä, mutta sekin pitää hoksata kantapään kautta. Sen asian pelkkä tiedostaminen ei vaan riitä.

Kiitos siitä että olen nämä asiat hosannut kuuluu rakkaalle isoveljelleni. Hän on näitä asioita aina epäsuorasti minulle selittänyt ja olen aina ihaillut jotenkin hänen tapaansa elää. Hän on vissiin ollut hyvä opettaja koska jossain vaiheessa hänen oppinsa alkoi loksahdella minun aivolohkoihini ja kun aloin näitäkin asioita huomata itsessäni niin aina muistin "aivan niin! Tätä hän tarkoitti!"

Tulipas syvällistä ajatusta taas näin heti aamusta. Tästä on hyvä jatkaa kahvikupin ääreen ja tänään senkin hetken voi viettää ihanasta ilmasta nauttien :) ihanaa kun paistaa aurinko!

comments powered by Disqus