ajatuksia

Olenko valmis?

Vaikka tykkäänkin paljon viikonlopuista, on nyt pakko sanoa että oon iloinen että huomenna on maanantai. Tietyllä tavalla ihan hyvää vastapainoa kiireiselle arjellekkin se että joskus viikonloppu on enemmänkin ahdistava kun rentouttava.

Tänä viikonloppuna ei mennyt oikein mikään putkeen. Ahdistavinta ehdottomasti koko viikonlopussa oli se kun jouduin tuottamaan omalle pojalleni pettymyksen kertomalla hänelle että, hän ei pääse kauan odottamalleen leirille. Miten voi ollakkaan niin huono tuuri että juuri ennen kauan odotettua leirille lähtöä pojalle nousee kuume. Mulla oli asiasta eilen niin pahamieli että oikein mikään ei onnistunut. Tietty heti kun pojalle nousi kuume, tiesin että leirille lähtö peruuntuu, kuitenkin huomasin että välttelin totuutta ja odottelin jotain ihmettä ja jotain että minun ei tarvitse olla se kuka pienelle pojalle kertoo peruuntumisesta. Olis ollut niin paljon helpompaa jos joku muu olisi sen kertonut vaikka luonnollisestikkin tiesin sen olevan minun tehtävä. Mä en niiiin kestä ikinä niitä hetkiä kun nään että omalle lapselle tulee pettynyt ja pahamieli. Poikahan ei siis ymmärtänyt lapsen ajatusmaailmallaan syytä miksi sinne muka ei voi lähteä. Miksi en mukamas voi mennä, entä jos lupaan levätä siellä pari päivää? Tai entäs jos viette minut sinne kun olen terve? Kyseessä siis leiri joka on useamman sadan kilometrin päässä. Poika itki niin lohduttomasti eilen illalla että äidin sydän särkyi. Mulla tuli olo että oon vähintäänkin maailman hirvein ihminen ja tehnyt jotain todella kauheaa ja anteeksi antamatonta. Onneksi poika on tänään jo alistunut kohtaloonsa ja ollut välillä jopa oikein iloinen ja ehkä jopa oikeasti hiukan ruvennut ymmärtämään että kukaan meistä ei tahallaan perunut leiriä eikä kukaan meistä voinut tilanteelle mitään.

Ikäväähän tilanteessa on tietenkin myös se että, minä illalla nukkumaan mennessä huokaisin pikkuisen syvään helpotuksesta kun tiedän ettei pieni poikani lähtenytkään viikoksi maailmalle kauas meistä vanhemmista. Hauska kun samalla olen todella surullinen koska poika on pettynyt ja surullinen ja samalla harmittaa kun hän on kipeä eikä päässyt leirilleen mutta, samalla olenkin helpottunut.

Äidin rooli on oikeasti todella vaikea välillä.

Olen tässä muutamia päiviä käyttänyt aikani taas miettimiseen. Tätä asiaa olen miettinyt jo vuosia kylläkin ja aina tietyt asiat ja käytännön asiat ovat esteleet ajatuksieni totetumista. Nyttemmin ikäkriisini keskellä kun olen ruvennut näkemään itseni omana itsenäni, yksilönä ja ihmisenä kenellä on omatkin tarpeet riippumatta muiden ihmisten ajatuksista ja mielipiteistä, olen saanut miettimiseni päätökseen. Löytänyt rohkeuden sanoa ääneen sen mitä olen pelännyt, minä ja me aiomme muuttaa pois tältä kylältä. En nyt rupea sen syvemmin kertomaan tässä yhtään mitään ainakaan vielä mutta nyt olen suht tyytyväinen kaikkeen.

Eilen kävin tämän pikkukylän kyläpäivillä lasten kansssa. Ihanaa oli nähdä iloisia ihmisiä ketkä ovat vuosikausia asuneet samalla paikkakunnalla kun minä. Hauskasti ovat kaikki tutuksi tulleet, se että tiedän ihmisistä todella paljon ja nimet ja melkein osoitteet tuntematta ihmisiä kuitenkaan oikeasti. Eilen kaikki oli iloisia ja ihania. Paitsi minä.

Ajatuksissani hengailin katsellen ihmisiä, olo oli jotenkin haikea. Mä en ymmärrä miksi loppupeleissä en kuitenkaan koskaan ole tuntenut oloani kovin kotoisaksi täällä. Jo teininä uhkailin muuttavani pois silloin kun olen aikuinen. Myöhemmin vähän isompana teininä uhkailin muuttavani kun olen aikuinen, mutta silloin asiat ei kuitenkaan mennyt ihan niin helpolla kuin ajattelin. Minulla oli paljon syitä jäädä tänne ja olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen siihen että olen päättänyt asua täällä niinkin kauan kun olen asunut.

Nyt olen tarpeeksi aikuinen muuttamaan pois. En lähde todellakaan vielä kauaksi, mutta pois kuitenkin tältä pikkuruiselta kylältä. Kauemmas vähän mutta tarpeeksi lähelle.

Tämä kylä on oikeasti kyllä todella mukava ja rauhallinen paikka. Kuitenkin ihan järkisyistä ja kaikesta muusta jutuista tämä päätös on tehty.

Uskon että jotkut ihmiset ei ole kovin tyytyväsiä päätökseeni ja tiedän että käytännön jutut tulee olemaan hankalia. Olen valmis vastaanottamaan ne hankaluudet ja yrittämään. Toivoisin että ne muutamat ihmiset osaisivat asettua hetkeksi minun kenkiini ja ajatella asioita minun näkökulmasta. Siitä että ihan oikeasti minä olen todella yksinäinen ja tylsistynyt täällä, olen ollut jo kauan ja aina valitellut samaa asiaa. En halua enää viettää aikaa valittaen että minulla ei ole mitään muuta kun vaan tuo kotisohva omana henkilökohtaisena ajanvietteenä lasten ja ihanan mieheni lisäksi. Tiedän myäs että minulle riittää todellakin se että minulla on lapset ja tuo mies. Kuitenkin totuushan on se että elämää ei tarvitse aina elää vaikeamman kaavan mukaan.. ei etes siksi että on syntynyt Suomalaiseksi. Jos mahdollisuus on että lasten ja miehen lisäksi saa elämäänsä mukaan muitakin mielekkäitä juttuja niin, helevettiläinen, miksi ei?? Helpottavaa on kuitenkin tietää se että jos tuntuu pahalta niin minulla on aina mahdollisuus muuttaa takaisin tänne tuttuun ja turvalliseen jos siltä tuntuu. En olisi ensimmäinen kuka on käynyt vaan pyörähtämässä muualla.

Oli todella ahdistavaa kertoa lapsille tästä että näin olen ja ollaan päätetty. Lapset oli tietenkin samaan aikaan innoissaan ja samaan aikaan hiukan peloissaan koska tietävät että asiat ei kahden perheen välillä ole niin yksinkertaisia. Kerroin kyllä heille että mikään kiire tässä ei ole mutta, toivon heidän pyörittelevän näitä asioita positiivisella mielellä päässään. Kerroin myös että, se mistä asuntoa meille etsimme ei ole kaukana ja että siitä pääsee oikeasti vaikka joka päivä nopeasti tänne tai täältä sinne yms. Kerroin myös siitä että isä-äiti viikko-viikko systeemiä joudutaan jotenkin tulevaisuudessa muuttamaan ja soveltamaan koska välimatkojen takia koulujutut ei ole ihan yksinkertaisia. Lapset ei onneksi olleet kuitenkaan mitenkään sen oloisia että ajatus muutosta ja kaikesta muutoksesta olisi mitenkään hirveän paha juttu.

Tämän viikonlopun pohjalta huomaan itsessäni tuttuja stressin oireita. Oon koko viikonlopun huomaamattani purrut hampaitani yhteen. Ikäväkyllä tiedän että jos jatkan stressiäni alkaa kohta ikävät tuikkaisut naamassa. Toisaalta, viimeistään sitten muistan että kaikki keinot stressinpoistoon on otettava käyttöön

Katseltiin tuossa jo vähän vapaana olevia asuntoja, heti kun hakuvaihtoehtoihin vaihtoi paikkakunnan nimen niin avartui muutama ihan ajattelemisen arvoinen vaihtoehto.

comments powered by Disqus