kotiäitiys

Oma mukavuusalue

Oon aina ollut erittäin mukavuudenhaluinen ihminen. Siis ihan niin mukauudenhaluinen, että jotkut on saattanut pitää sitä tyhmyytenä ja jopa laiskuutena. Myönnän kyllä että, se on ollut todella tyhmää joissain tilanteissa ja todella todella tyhmää monissa tilanteissa. Laiskuudesta ei näissä asioissa yleensä ole kyse millään tavoin. Ehkä vaan pelosta että mitä sitten tapahtuu jos sinne alueen ulkopuoelle työntää päänsä. Koska mä aika hyvin tiedän mistä tykkään, ja mistä en, osaan myös luokitella asiat mukavuus alueelle ja sen ulkopuolelle. Mulle oikeastaan kaikki asiat (paitsi koti) on ollut jossain välissä sen alueen ulkopuolella ja toki oon joutunut pakosta menemään usein sinnekkin puolelle.

Yksi esimerkki tuli mieleen. Mulle on aina ollut ajatuksena hyvin vaikea se että, olisin töissä ja joutuisin palvelemaan tuntematonta asiakasta joka puhuu jotain muuta kieltä kun minun äidinkieltä. Tässä ei oo siis todellakaan mitään rasistista, kyse on ihan rehellisesti vaan pelostani erikoisia sosiaalisia tilanteita kohtaan. Se kun tiedän että en vaan yksinkertaisesti osaa palvella ketään muulla kun suomenkielellä, riittää siihen että en tahdo semmoisiin paikkoihin töihin missä olisi iso riski joutua noloon ahdistavaan tilanteeseen. Luonnollisestikkin kouluaikoinani jouduin. Mulle kyllä vähän lupailtiin alkuun että lähettyvillä on aina joku kuka osaa aivan kaiken. Tietenkin on, olinhan vain harjoittelija. Kyllähän sen kaikki tietää että ikinä ei harjoittelupaikoissa asiat mene niinkun alunperin sovitaan ja tietenkin aina tilanteet muuttuu ja elää kun kyse on asiakaspalvelusta.

Hitto että muistan edelleen sen tilanteen kun ekaa kertaa eteeni tuli asiakas joka puhui jotain muuta kun suomea. Siis se tunne, se oli ihan käsittämättömän ahdistava. Oisin ollut ihan valmis lähtemään juoksemaan karkuun tilannetta jos olisin ollut yhtään tyhmempi mitä olen. Muistan kun kädet, tai no itseasiassa koko kroppa alkoi tärisemään. Menin semmoiseen tilaan että, en etes alkuun tajunnut mistä kielestä on kyse. Asiakas varmaan tajusi että nyt muuten sattui semmonen asiakaspalvelualan ammattilainen että ei mitään järkeä. Hän naurahti ja pisti kätensä olkapäälleni ja kysyi englanniksi että puhunko englantia. Onneksi ymmärrän kuitenkin englantia melko hyvin, joten osasin vastata kysymykseen. Kun olin vastannut kysymykseen paniikissa, tajusin että vastasimpa muuten suomen kielellä. Siinä vaiheessa mulla ei ollut itku kaukana, olisin voinut vajota samantien maan alle ja rukoilin mielessäni että hän tajuaa minun olevan vain harjoittelija ja että pomo on mahdollisimman kaukana eikä koskaan näkisi minun olevan tässä asiassa ihan oikeasti näin paska. No, sain ryhdistäydyttyä hyvin nopeasti. Nielin paniikkini ja vetäsin hymyn huulille ja mietin että pakkohan nää asiat on saada hoidettua olipa kieli sitten mikä tahansa. Kyseinen asiakas oli asunut suomessa kauan ja ymmärsi suomea, mutta ei osannut puhua sitä. Aivan kun minä, ymmärsin häntä mutta en osannut vastata samalla kielellä takaisin. Loppujen lopuksi tästä koko tilanteesta kehittyi hyvin hauska, molemmat naurettiin ja kuitenkin tilaus saatiin tehtyä. Ihanan ymmärtäväinen asiakas auttoi minua ymmärtämään ja lopulta tajusin että, me ei etes tarvittu yhteistä kieltä, vaan saatiin homma päätökseen ja hänelle haluamansa juomat yms. Loppujen lopuksi harjottelu aikoinani juttelin myös kyseisen henkilön kanssa muutamat kerrat, hän tuli mulle juttelemaan ja juteltiin ihan mukavia ilman yhteistä kieltä. Tämä asiakas opetti mulle myös sen että, omalla astenteella on aika paljon merkitystä myös kyseisissä tilanteissa. Harjoittelu aikoinani tuli useita eri kieltä puhuvia eteeni ja jokaisen kanssa sain tilanteen hoidettua omalla tavallani. Pomonikin sanoi silloin tykkäävänsä erityisesti tavastani kohdella muita ihmisiä riippumatta siitä osaanko heidän kanssaan samaa kieltä yhtään. Pomo oli tyytyväinen, asiakkaat oli tyytyväisiä ja lopulta olin minäkin. Siitä häpeästä mitä osaamattomuuteni muita kieliä kohtaan minulle tuo, en pääse eroon varmaan ikinä. Niimpä tajusin kertoa kaikkiin paikkoihin aina ihan suoraan sen että, vaikka kaikki pakolliset kielikurssit olen käynyt niin en osaa, mutta osaan silti toimia. Yksi mukavuusalueen ulkopuolinen alue siis käyty läpi joten epämukavuuden alue pieneni aikalailla.

Pakko kyllä kertoa tähän myö se että miksi vieraat kielet on minulle hirveän vaikea juttu. Mulla on siis tietynlainen oppimisvaikeus todettu joskus. Ala- ja yläasteella sitten sain kokea opettajan puolesta myös tietynlaista vääryyttä. Se että en osannut lausua asioita hänen mielestään täydellisesti, tuli selväksi kyllä minulle ja ikävä kyllä koko meidän luokalle. Se noyryytetty hetki kaikkien edessä teki kaiken vieraiden kielen puhumisen yrittämisenkin minulle niin epämielyttäväksi että en tahtonut etes enää yrittää. Kun lisää erityiseen kielelliseen oppimisvaikeuteen mukaan julkisen nöyryytyksen lapsuudessa niin senhän tietää mitä siitä seuraa.

Koko elämäni tiettyyn pisteeseen asti olen siis elänyt välttelemällä tilanteita jotka ovat minun mukavuusalueen ulkopuolella. Kun päädyin siihen pisteeseen että tajusin asioiden vaikuttavan toisiinsa niin jouduin onneksi luopumaan siitäkin tavasta elää. Lopulta siitä on tullut ihan ok juttu että oman mukavuusalueen rajan ylittäminen on pakollista. Usein.

En tiedä onko tämä sitä aikuistumista kun ajattelee näinkin vanhalla tavalla. Huomattavasti elämäni helpottui kun uskalsin alkaa ottamaan askeleita ihan ominpäin. Ikävä kyllä aikuisuuteen kuuluu se että asiat hoidetaan vaikka ei haluaisi. Olipa kyse mistä tahansa. Rahasta, Sosiaalisista tilanteista tai mistä vaan.

Tämä teksti ylipäänsä lähti nytten ajatuksestani ahdstavia aioita kohtaan. Oon ollu aina hirveen hyvä tosiaan pakenemaan kaikkea. Eilen illalla laitettiin sitten tosiaan asunto hakemuksia ja päätettiin että muutamaa asuntoa käydään katsomassa lähipäivinä. Löysin koko asunto asioista heti sen satamiljoonaatuhatta asiaa mitkä meni minun oman alueeni ulkopuolelle. Yksi asioista oli ehdottomasti se käytännön asioiden hoitaminen ja ylipäänsä tuleva muutos joka tarkoittaa sitä että asioita pitää ajatella niin monen ihmisen kannalta että tulevia muutoksia pitää suunnitella oikeinoikeinoikeinoikein suunnitelmallisesti.

Mulle ei ole mitään väliä muulla, kun tietenkin sillä että tulevasta muutoksesta huolimatta lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Kaikki tulevat päätökset todellakin tehdään lasten tarpeita ajatellen. Vaikka viime postauksessa annoinkin ymmärtää että muutamme siksi että minulla olisi enemmän asoita. Niin totuushan on se että muutamme siksi että saisimme enemmän tilaa, murrosikäiselle oman huoneen ja mahdollisuuksia enemmän meille kaikille. Se miksi muutamme kuitenkin näin lähelle, johtuu luonnollisestikkin siitä että vanhimmat lapseni ei vaihda koulua ainakaan vielä ja että meillä olisi mahdollisuus siihen että äitin luona olo päivät ei vähene kovin paljoa. Että pystytään mahdollistamaan koulunkäynti tutussa ympäristössä. Se miksi kuitenkin niin kauas, johtuu siitä että, olemme jo vuosia yritänyt löytää täältä isompaa asuntoa, kuitenkaan täällä ei vaan yksinkertaisesti semmoisia ole. Tiedän että tilan ahtaudesta kärsii kaikki, myös lapset. On väärin että murrosikäinen poika joutuu jakamaan huoneensa pienten tyttöjen kanssa. Se on todella väärin, haluan että poikani saa oman huoneen minunkin luona. Aivan kuten hänellä on oma huone isänsäkkin luona. Tietysti olen siis halunnutkin kauan muuttaa täältä pois, niinkun jo kerroinkin. Sen takia uskon että tämä että täällä ei isompia asuntoja ole, on nyt merkki siitä että näin kuuluu tehdä. Niin ja aivan kuten kirjoitinkin, olen nyt jo tarpeeksi aikuinen ottamaan suuren askeleen elämäsäni vaihtamalla vihdoin paikkaa. Jos lapset kärsii muutosta niin silloin tietenkin olen valmis muuttamaan heti takaisin.

Vanhimmat lapset (10 ja 11 vuotias) on siis ollut minulla ja heidän isällään aina vuoroviikoin. Molemmat ollaan siis hoidettu lapsia kokoaika ihan yhtä paljon. Vuoroviikko systeemi on ollut meillä erityisen toimiva, nytten kuitenkin tuntuu pahalta että käytännössä ei pystytä jatkamaan samalla tavoin millä ollaan jo 10 vuotta menty. Toimivan ratkaisun ajattelu on todella rankkaa koska pelko siitä että lapset ei halua tai haluaa jotain mitä olen ajatellut toisin. Onneksi kilometrejä ei siis oikeasti ole paljoa välissä joten se että nähdään kuitenkin käytännössä melkeinpä yhtä paljon kokoaika, on mahdollista toteuttaa hyvällä suunnittelulla. Isojen lasten isä on aivan huippu ja järkevä. Hän on mies joka hoitaa lapsia varmasti paremmin kun moni muu isä tai äitiihminen. Hän on luotettava,tarkka, jämäkkä ja isänä aivan järkyttävän mahtava ja täydellinen. Luotto minulla häneen on niin hyvä että, tiedän hänen myös auttavan kaikessa mitä ajattelen ja tietenkin auttavan näiden asioiden toteutummisessa ja siinä että lasten olo luonani mahdollisimman paljon mahdollistuu varmasti myös hänen avullaan.

Ja se miksi selitän tätä asiaa julkisesti tänne blogiin johtuu siitä että tunnen huonoa omatuntoa. Syy miksi tunnen, on vaan yksinkertaisesti se että olen äiti ja rakastan liikaa. Ja miten se auttaa siihen että kirjoitan nämä julkisesti näkyville? No, siihen en osaa vastata juuri nyt. Ehkä se on vaan se kun, haluan kirjoittaa ja tiedän sen helpottavan aina oloani :)

comments powered by Disqus