tunteet

Riittämättömyyden tunne

Jostain syystä olen kärsinyt nytten muutamien päivien ajan omituisesta tunteesta. Hetken haeskeln tunteilleni nimeä. Mikään tavallinen tunnetila ei kuvannut oloani. Oloni oli surullinen, mutta ei kuitenkaan ollut. Ahdistunut, joo kyllä, mutta ei kuitenkaan. Vihainen, ei, ei se sitä ole.

Tänään aamulla hoksasin että onhan tällä sittenkin nimi. Riittämättömyys.

Jokainen äiti varmasti potee tälläistä äitsyndroomaa joskus. Minulla se on ollut nytten vähän turhankin usein ja nytten muutamien päivien ajan vähän turhankin voimakkaana.

Kyllä mä tiedän että kaikkia ei voi miellyttää, eikä todellakaan tarvitse. Kuitenkin se tunne on se minkä ei saisi antaa hallita liikaa. Minä olen nyt antanut. En omasta tahdostani,mutta kuitenkin.

Kaikkihan sen tietää mistä näitä tulee. Ja sitten jos liikaa yhdistää asioita yhteen turhautuu ja ahdistuu.

Joskus sitä vaan jää miettimään itseään liikaa. Minä oon muutenkin siinä asiassa todella hyvä. Tällä hetkellä vain väärällä tavalla.

Tiedättekö, kun tekee kaikkensa toisten eteen. Laitat aamulla aamupalaa, joku pieni rakkauden hedelmä valittaa koska ikinä ei oo sitä tätä ja tota, vaan aina on tätä. Itse olet juuri ennen valitusta hetken tuntenut huippuäiti fiilistä kun olet valmistanut ihanan maittavan täydellisen aamupalan ennen koulun alkua.

Se mikä oli sinusta täydellistä, ei riittänytkään taaskaan.

Tai kun ostat käytännöllisiä,kestäviä ja hyviä vaatteita viimeisillä rahoillasi. Tuntien hirveää puristusta rinnan alla näppäillessä kortin pinkoodia lukulaitteeseen, miettien samalla itku kurkussa että miten pärjätään loppukuu. Ei ne vaatteet olekkaan tarpeeksi hyviä.

Tai kun huomaat kerta toisensa jälkeen unohtaneesi lasten tärkeitä lääkäri/terapia aikoja. Unohdat laittaa rahaa yhden koululaisen tilille luokkaretkeä varten, unohdat tärkeän tapaamisen, pyykit koneeseen, unohdat kaiken. Muistat kuitenkin sen oman tyhmän pienen ajatuksen ”ainii,mun piti leipoa tänään pullaa” siinäpä voikin sitten kädet taikinassa vaivata pullan lisäksi omaa mieltään, että miksi. Miksi hitossa näin.

Näitä esimerkkejä olis vaikka kuinka paljon lisää. Nämä kun laitetaan yhteen ja lisätään loput, tulee riittämättämyyden kierre.

Mua ärsyttää todella paljon ne kysymykset mm. siitä, että olenko ajatellut mennä töihin? Hakea opiskelemaan? Tai että mitä olen ajatellut. Kun vastaan että olen kotona, olen kotiäiti, enkä haluaajatella vielä näitä asioita. Saan turhautuneita, outoja ja ehkä jopa sääliviäkin vastauksia tai katseita.Ei, se ei riitä heille että olen kotiäiti.

Se että välillä tuntee riittämättömyyttä äitinä niin välillä koko yhteiskunta heittää riittämöttömyyden ruokkivia katseita päin.

Se tekee riittämättömydestäkin jopa riittämätöntä.

Mulla aina aika-ajoin tulee näitä tunteita. Niinkun siis kaikilla. Itselleni on ollut vaikeaa sisäistää, että en olekkaan kolmekymppisenä korkeasti kulutettu, vakityöpaikalla varustettu uraäiti. Olenkin vain se kotona olija, se kouluttamaton tylsä kotiäiti. Nyt kun mietin, että miksi ylipääsä olen halunnut olla se uraäiti, niin en löydä vastausta. Olen halunnut vain siksi, koska niin kuuluu tehdä. Ei niin kuulu tehdä että olet kolmekymppisenä huonosti koulutettu ja kotona lasten kanssa ilman mitään järkevää päämäärää. Mulle se riittä, muille ei, koska niin ei kuulu olla.

Tiedän että en ehkä riitä tälläisena joillekkin. Mutta itselleni riitän. Olenkin aina olettanut sen olevan tärkeintä, että riittää itselleen täysin. Nyt olenkin tajunnut olevani aivan väärässä. Huomaan että en riitäkkään itselleni näin. Vaan yritän aivan liikaa. Olen huomannut että mulla pitää kokoajan olla jotain uutta projektia kehitteillä. Ja jos ei ole, tämä olo tulee. Miksi? Koska kukaan ei saa oikeasti vaan ”olla” olematta huono tai säälittävä.

Mulla on varmaan joku muutto masennus nytten. Vihdoinkin kun pääsin eroon siitä muuton tuomasta stressireaktiosta tunnen suurta tyhjyyttä sisälläni. Tunnen miten negatiiviset energiat koittaa päästä sisälleni joka ikisestä ihohuokosesta. Olen jopa siinä mielentilassa ollut että kuulen kaikilta puheista vain negatiiviset asiat, aivan kun kaikki muu puhe menisi vain ohi. Imen ihmisten negatiivisuutta itseeni.

Sittenpä rupesinkin kuuntelemaan kunnolla. Tajusin että kaikki ihmiset puhuu pelkkiä negatiivisiä asioita (jopa minä). Ei se ole ihmekkään kun kaikki tuntuu ankealta ja on raskas olo kaikkien keskusteluiden jälkeen jos jokaisesta lauseesta löytyy jotain tosi negatiivistä.

Kaupassa nään jotain tutuntutuntuttuja ”moikka, mitä kuuluu?ompa kivaa nähdä sinuakin!” ”no mikäs tässä, vähän on lonkkaa kolottanut kun nuo ilmat on niin huonot, eihän tuonne voi mennä kun kengätkin kastuu ja siitä vilustuu.Entäs sinulle? Joko te odotatte joulupukkia kovasti? Kyllä on muuten joulun aika kallista. Taas se aika vuodesta kun joutuu tuhlata kaikki viimeisetkin kolikot ilman mitään järkeä” no, mitäpä tähän voi vastata? Automaattisesti ihminen vastaa samalla ajatustyylillä. Eli negatiivisesti. ”no on kyllä ollu aika huonot ilmat!minullakin on tuo selkä ollut nytten huonona. Kyllähän meillä lapset joulupukkia odottaa ja sehän jos joku kallista äidin kukkarolle onkin”

yritäppä vastata tuohon positiivisesti niin saat osaksesi katseita, että onko tuo nyt sekaisin vai vittuileeko hän.

Olen myös huomannut sen, että ihmisten kanssa on helpompaa yksinkertaisesti keskustella negatiiviseen sävyyn. On helpompaa sanoa olevansa väsynyt ja vittuuntunut. Jos kerrot olevasi pirteä ja onnellinen sinua ei uskota. Sillon olet vain ilkeä ja kerskut kun sinulla on kaikki olevinaan paremmin. Sitten huomaatkin olevasi yksinäinen, ja vain siksi että olet muiden mielestä tekopirteä ja itsekäs. En tiedä onko tämä vain suomalaisten oma juttu, mutta kaikki ilo ja energinen voima on yksinkertiseti kiellettyä näyttää.

”Kell onni on, se onnen kätkeköön, kell aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemuistansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseita ihmisten. Kell onni on se käyköön korpehen ja eläköön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkoon onnestaan.

-Eino Leino-

Pistää miettimään kyllä nyt ihan tosissaan kun asiaa rupeaa miettimään liian syvällisesti. Just nyt tuli niin negatiivinen ja tuhautunut olo, että en halua jutellakkaan kenenkään kanssa, ennenkun pääsen siihen omaan oikeaan positiiviseen tilaani. Haluan olla yksin siihen asti.

Se että pistin blogiini Eino Leinon runon. Ei todellakaan ole osa minua. Halusin vaan pistää sen siksi kun pelkästään jo tuo runo kertoo sen mitä tässä haen. Ja ei, en ole mikään runojen lukija. Ikävä kyllä tuo runo on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista runoista suomessa. Se kertoo myös paljon siitä millä tavoin ihmiset on oppineet elämään.

Kuten huomaa, niin tästä tuli oikein negatiivinen ja ankea blogipostaus. Hyvä niin. Minullakin on välillä ihan helvetin paha olla, enkä tule toimeen aina itseni kanssa todellakaan. Se mikä erottaa minut monista ihmisistä on se suunnaton halu päästä näistä oloista eroon. Se että en jää tähän tunteeseen tämän enempää kiinni, vaan tiedän että viimeisilläkin voimillani (mitä minulla on enää vähän) tulen tekemään kaikkeni että pääsen ponnistamaan takaisin siihen hyvään olotilaan mikä minulla oli vielä hetki sitten.

comments powered by Disqus