synnytys

Sektioaika lähestyy

Mulla on jostain syystä erittäin huonot muistikuvat koko sektiopäivästä ja itseasiassa sen jälkeisestä kuukaudesta. Tälleen vuosi eteenpäin mentynä muistikuvat on tietenkin vielä huonommat, mutta huonot ne oli jo heti sen jälkeenkin. Tästä ei tule siis nyt mitään erityisen hyvää tietoiskua sektioon meneville, kerron siis vain sen mitä itse muistan.

Sektiota edeltävänä päivänä minulle siis lääkäri kertoi että, jos vauva ei tänäyönä synny niin sektio tehdään huomenna. Olinhan jo ollut sairaalassa melkein pari viikkoa ja synnytystä oli yritetty käynnistellä vähän kaikin keinoin. Luonnollisestikkin olin hyvin innoissani siitä että vihdoin kaikki tämä epätietoisuus loppuu ja vihdoin saan vauvan syliin. Olin kuitenkin myös aika kauhuissani, olenhan aina pelännyt ihan hirveän paljon leikkauksia, nukutuksen takia, leikkauksien takia ja minulla mahdollisesti olevan verenhyytymis sairauden takia. Ja vaikka sektio on hyvin rutiininomainen leikkaus, tiedän että se ei todellakaan ole mikään pikku juttu.

Lääkäri kertoi minulle leikkauksen kulusta, riskeistä ja kyseli paljon kaikenlaista. Kyseli että aionko tehdä vielä lapsia, tarvitseeko leikkauksen olla säästävä leikkaus? (en itseasiassa tiedä vieläkään oikeastaan tarkalleen mitä tuo kysymys tarkoitti) antoi myös jonkun tietopaperin ja kertoi että leikkaus aikaa hän ei tiedä tarkalleen, mutta aamulla ensimmäisten joukoissa olen minä. Hän sanoi että pääset tänään kotiin käymään (ekaa kertaa!!) olemassa pari tuntia ja sitten takaisin sairaalaan. Olin todella innoissani että pääsin vihdoinkin etes käymään kotona! En ollut käynyt kotona yli kolmeen viikkoon koska olin ennen sairaalaan joutumista ollut lomailemassa Turussa.

Kävin kotona, fiilistelin hetken kotisotkua, lapsia, miestä ja keitin kahvia isälleni. Katselin tavaroita valmiiksi sairaalaa varten. Puhuin lapsille tulevasta leikkauksesta ja siitä että heidän pikkusisko syntyy huomenna aamulla. Kotona kävin myös suihkussa ennen sairaalaan lähtöä, tämä oli siis tehtävänäni muutenkin leikkausta ajatellen.

Menin illalla takaisin sairaalaan. Ajattelin että jännitän niin kovin että nukkumisesta ei tule mitään. Välillä meinasi paniikki iskeä. Hirveä kuolemanpelko ja epätodellinen olo, että seuraavana aamuna olen leikkaussalissa vatsa auki muiden armoilla.

Syöminen ja juominen piti lopettaa illalla jo tiettyyn aikaan, verikokeita otettiin ja kello olikin niin paljon että oli aika mennä nukkumaan.

Sinä iltana minä rukoilin.

Nukuin yllättävän hyvin kuitenkin tilanteeseen nähden yön. Aamulla hoitaja herätti aikasin, kyseli vielä joitain tietoja. Jos muistan oikein niin vauvan käyrää otettiin vielä hetki ja lisää verikokeita. Hoitaja myös puhui innoissaan siitä että kaikki menee varmasti hyvin ja että minun mahdollinen verenhyytymis sairaus on kyllä otettu huomioon leikkaussalissa. Hoitaja toi minulle tukisukat ja sanoi että käy vielä suihkussa ja pue nämä. Kertoi myös että tulee pian asentamaan minulle katetrin!!! Juu, tiesinkin mikä katetri on. Ja olinkin lukenut kokemuksia siitä paljon. Hoitaja vielä sanoi että tämän laitto on helppoa, ei kipua vain vihlaisu ja yleensä sitä ei etes huomaa enää laiton jälkeen. Laitto meni hyvin, pieni nipistys ja se oli siinä. Harmikseni minä kuulun niihin henkilöihin jotka todellakin tuntee katetrin erittäin epämielyttävänä ja kivuliaana koko ajan. Siitä alkoi jo oikeastaan se tuskien taival.

Hoitaja oli myös tuonut minulle leikkausmekon jonka puin päälleni. Hän toi myös miehelleni vaatteet jotka laittaa päälle leikkaussaliin. Myös kaksi shottia hän iski eteeni ja sanoi että juohhan nämä.. olikohan jotain vatsalääkettä ja jotain semmosta. Tästäpä se kaikki sitten oikeastaan alkoi. Hoitaja sanoi että nyt lähdetään. Voi sitä jännityksen määrää mikä siinä vaiheessa tuli. Minut vietiin saliin ja mies pyydettiin jäämään odottelemaan hetkeksi.

Leikkaussali oli niinkuin elokuvissa. Pieni huone jossa oli vaikka minkä näköistä tavaraa ympäri seiniä. Keskellä huonetta oli pieni erittäin kapea pöytä jonka yläpuolella oli erllaisia valaisimia. Tässä vaiheessa minut ehkä siirrettiin pöydälle. Ja kerrottiin että he pitävät huolen kyllä että en tipu minnekkään suuntaan, vaan voin olla ihan rennosti. Anestesia lääkäri tuli paikalle, esitteli itsensä ja oli huippu mukava. Kertoi mitä tekee ja iski pitkän neulan selkääni ja siitä puudutus alkoi. Kerroin myös avoimesti peloistani ja minua ymmärrettiin vaikka nauruksihan se muuttui koko homma. Pyysin heitä siis että jos vaivun koomaan niin että eivät sulje kaikkia laitteita heti, koska olen päättänyt herätä. Ihanan ymmärtäväisiä olivat ja osasivat vakuutella minulle että kaikki menee varmasti oikein hienosti. Kaikki tapahtui erittäin nopeasti. Minua taidettiin käännellä kyljeltä toiselle muutaman kerran että puudutus leviää tasaisesti. Pöytään levitettiin myös käsilleni jotkut tuet, kädet oli siis sivuilla suorana. Mulle pistettiin hattua päähän, jokaiseen sormeen joku antura, tippaa joka suunnasta ja en tiedä onko tämä nyt joku hämärä muistin oma keksimä juttu mutta jotenkin muistelen että myös happiviikset...ehkä :D tässä vaiheessa porukka oli lisääntynyt kummasti paikalle ja hoitajaa ja vaikka ketä kävi esittelemässä itsensä. Miehenikin tuli paikalle ja minulle oli pistetty näköeste mahan suuntaan. Mies istui penkillä vasemmalla puolen lähellä kasvojani. Oikealla puolen oli joku mies joka tarkkaili koneelta kokoaika elintoimintojani ja puhui minulle rauhoittavasti.

Leikkaava lääkäri saapui paikalle. Vanhempi viiksekäs hyvin vähäsanainen mies. Hän nopeasti sanoi minulle moi ja siis hän oli jo tuttu aikaisemmilta ultraus ja raskausajan sisätutkimus kerroilta. Myös tuttu synnytyslääkäriksi opiskeleva nainen oli mukana avustamassa leikkausta. Minulla oli turvallinen olo.

Kaikki oli valmista.

Lääkäri kyseli välillä minulta että miltä tuntuu ja tunnetko tämän tai tämän. Tunsin ja en tuntenut ja pelkäsin kokoaika että tunnen liikaa. Siinä vaiheessa he sanoivatkin jo että ensimmäinen viilto on tehty jo. Ja mitään en huomannut. Vieressäni oleva mies jutteli niitä näitä ja jo hetkenpäästä tunsin jotain....vetävää ja heiluvaa tunnetta. En kuitenkaan siis kipua tai mitään pahaa. Minulle kerrottiin että nyt älä ihmettele, saatat tuntea painetta ja heilumista yms, se kuuluu asiaan. Vauvaa ruvetaan ottamaan ulos nyt. NYT JO!!!! oma mieheni piti minua kädestä, ja toisesta kädestäni piti kiinni se elintoimintojani tutkaileva mies.

painetta, heilumista, vetämistä ja kovaa painetta ja plumps...

Olen synnyttänyt kolme lasta alakautta normaalisti. Se hetki on niin helpottava. Sen kyllä tuntee kun lapsi tulee ulos ja helpottaa. Entäs nyt. Painetta, vetoa, kiristystä ja yhtäkkiä kaikki rupeaa liikkumaan ripeämmin ja...

mikä rääkäisy!!! uskomattoman voimakas vastasyntyneen rääkäisy täytti koko leikkaussalin keskittyneen ilmapiirin! Se tunne oli aivan uskomaton. Niin erillainen kun ennen. Se oli jotain käsittämättömän helpottavaa, ja samointein kyyneleet sai vallan minun silmissäni. Olin niin helpottunut. Yhtäkkiä kuulen vain ”onneksi olkoon tytöstä” ja näin vilauksen vauvan harottavista sormista ja varpaista. Itkin ja kysyin että onko vauvalla halkio. Itkin ja sanoin että ”minä en ole enää raskaana” ja sitten itkin helpotuksesta vielä enemmän. Mieheni pyydettiin kohta pöytään jossa vauvaa hoidettiin. Se toinen mies vieressäni pyyhki kyyneleeni. Olisin niin halunnut vauvan luokse mutta vielä pitää odottaa. Vauvan läheltä kuulen ”ei halkiota, kaikki sormet ja varpaat löytyy, kaikki hyvin, lähdetään teholle lisähappea ottamaan”

minulle näytettiin kauempaa nopeasti vauva ja niin he lähtivät vastasyntyneitten teho-osastolle.

Jälkeenpäin mietin että mieheni käveli muuten minun auki olleen mahani ohitse ja näki varmaan liikaa :D

Jälkitouhut tuntui ikuisuudelta. Tuntui että ommellessa minua kiinni kestää ihan hrveän kauan. Vaikka tämä osuus tuntui monilta tunneilta ei se oikeasti varmaan kestänyt puolta tuntia pidempään.

Minut vietiin heräämöön. Heräämössä minulta kyseltiin välillä että joko tunnen jotain ja sattuuko yms. jos sattui, iskivät he heti suoneen lääkettä josta meni muuten pää aivan sekaisin. Lääkettä lisäilivät aina sillointällöin. Heräämössä oli paljon muitakin, todella paljon. Ihmisiä ketkä oli selkeästi kokeneet jotain todella vakavia leikkauksia. Kuuntelin heidän korinoitaan ja heräämishetkiä ja olisin vaan halunnut juosta vauvan luo. En ollut kuullut vauvastani mitään. Tsemppasin itseäni uskomaan että kaikki on hyvin. Täydellisesti.

Hetkenpäästä heräämön hoitaja tulikin luokseni hymyillen sinulle tuli terveisiä.Tyttö voi oikein hyvin, pientä lisähappea saa varuilta. Hengittää itse hyvin ja kaikki hyvin” hän antoi minulle lapun jossa lukee ” 2480g ja 46cm, py 33,6 ”

olin maailman onnellisin.

Jossain vaiheessa pääsin takaisin osastolle. Sieltä ei ole pahemmin muistikuvia. Sen muistan että mieheni oli siellä ja pääni oli lääkkeistä hyvinhyvinhyvin sekaisin. Jossain vaiheessa kun pääni alkoi normalisoitua pääsin vauvani luokse. Hän oli niiin pieni. Niin älyttömän pieni ja äkäinen. Todella kaunis, täydellinen. Hän oli keskoskaapissa ja juurikin syömis aikeissa. Pääsin kokeilemaan imetystä. Hänen päänsä oli pienenpi kun minun tissi! Niin pieni, avuton, ärhäkkä, täydellinen.

Tästä alkoi meidän yhteinen taival.

Se mitä tulee vielä sektioon niin onhan se hienoa kokea. Kipuihin mitä tulee, niin jos joutuisin nyt kivun kannalta päättämään synnyttäisinkö alakautta vai sektiolla, niin ehdottomasti normaalisti alakautta. Sektion jälkeiset kivut oli ihan omaa luokkaansa. Kaikki liike sattui. Nauraminen sattui ja välillä jopa hengittäminenkin sattui. Vauvaa pidettiin pari päivää teholla sokeri tarkkailussa. Muuten kaikki oli oikein hyvin. Itse koitin nousta sängystä jo sektio päivänä. Nouseminen onnistui muuten hyvin, mutta heti kun olin ylhäällä meinasin pyörtyä. Ylös sängystä nousin seuraavana aamupäivänä ja siitä toipuminen alkoi. Tai no, se toipuminen ja liikkuminen alkoi minulla heti kun pääsin siitä katetrista eroon! Kipu helpottui samointein puolella.

Tästä on ylihuomenna aikaa tasan 1 vuosi. Nyt tätä voi jo muistella hyvillä mielin ilman kylmiä väreitä tai ihmeempiä tunteen puuskia. Olen toipunut sektiosta hyvin. Nyt on pikkuhiljaa alkanut tuntokin palautumaan toiselle puolelle mahaa,toinen puoli on vielä vähän hukassa. Tuntoaisti on selvästi vielä todella sekaisin kun välillä siihen kutittaa, välillä pistää, kirvelee ja kaikkea. Arpi on myös vaalentunut jo aika hyvin. Ja nykyisin pystyn vetämään jo mahaa sisäänpäin. Ihan vielä pari kuukautta sitten en onnistunut ollenkaan siinä kun ihan sekuntin kerrallaan.

Minulle sektiossa ehdottomasti pelottavinta oli se kun tajuaa olevansa täysin toisten armoilla. Kun tajuaa että on tilanteessa missä ei itse pysty määräämään omasta kehostaan tai mistään mitä seuraavaksi tapahtuu. Koska olen elämäni aikana useita vuosia joutunut tekemään töitä sen asian suhteen, että pystyn luottamaan kehenkään mitenkään, oli sektio minulle suuri opetus. Pakollinen luotto. täydellinen luotto. Olen todella onnekas että sain kokea sen miltä tuntuu synnyttää lapsi myös tälläkin keinolla.

comments powered by Disqus