kolmenkympinkriisi

Tänään on SE päivä

Tänään aamulla siitä tuli virallista. Virallisesti tänä aamuna minusta tuli kolmekymppinen. 30v. MINÄ

K o l m e k y m m e n t ä.

Onkohan tämä nyt kolmenkympinkriisin huippuhetki vai alkaako tämä helpottaa? Jos uskon muutaman vuoden vanhemman siskoni sanoja niin kolmenkympin kriisi kestää usean vuoden. Niin kauan että jossain vaiheessa sen huomaa vaihtuneen kolmenkymmenenviiden vuoden kriisiksi. Sitä kuulemma vielä vähän vanhemman siskoni mukaan jatkuu niin kauan että se vaihtuu neljänkympin kriisiksi jne..

Toisaalta hyvä jos jatkuu. Koska niinkun olen jo joissain kirjoituksissa sanonut,on tämä aika puhdistavaa.

Oikestaan kun miettii niin tietynlaisilla ihmisillä koko elämä on yhtä ikäkriisiä. Vähän niinkun teini-iässä, silloin elämä on paskaa ja luulee olevansa isompi ja järkevämpi kun on. Tai kun täyttää 18 niin kriisi, apua olen aikuinen tai siis luulen olevani aikuinen ja järkevä, nyt kukaan ei voi enää määrätä minua, saanhan ostettua itse tupakkaa ja kaljaa ja pääsen baariin. Tai 20 vuotiaana, apua, pyöreitä. Oon jo niiin vanha et ei enää kauaa niin saan alkosta haettua itse viinaa. 25 vuotiaana tajuaa että elämä ei oo mennykkään ihan samalla kaavalla kun 20 vuotiaana kuvitteli ja tajuaa että vuoden päästä on lähempänä kolmekymppisiään kun kaksikymppisiään. Siitä vuodet vierii eteenpäin huomatessa että kolmekymppisyys lähestyy uhkaavasti. Silloin yleensä vielä monet puhuu sanoin ”kun sinä olet vielä niin nuori...” jossain vaiheessa vuosien saatossa huomaa että baareissa ja kaupoissa on henkkareitten kysely vähentynyt ja jossain vaiheessa huomaa istuvansa lääkärissä ja tajuavansa lääkärin sanovan ”sinä kun alat olla jo niin vanha että...”

Kyllähän sen tietenkin peiliin katsoessakin alkaa jo itse huomaamaan että ei ole enää 18 vuotias. Huomaahan sen jo pelkästään siitäkin kun lapsen eskariin tutustumisessa ei enää olekkaan itse se kaikista nuorin äiti. Tai kun huomaa kävelevänsä kaupungilla syksyllä itse toppatakki päällä ja katsovansa oudosti nuorempia tyttöjä ja miettivänsä että miten nuo voi pärjätä niin että niiden nilkat on paljaina.yms..

Kuitenkin kaikissa ikäkriiseissä onneksi lopulta huomaa olevansa aina järkevämpi kun oli ennen.

Silloin lauantaina juttelin erään minulle järkyttävän tärkeän miespuolisen ystävän kanssa. Itseasiassa molemmat lilluttiin ihanassa uimavedessä kahden ja käytiin syvällisiä keskusteluita. Koko keskustelu alkoi siitä kun hän kysyi että olenko huomannut itsessäni mitään kolmenkynpin kriisin piirteitä. Järkytyin sinänsä kysymyksestä koska tätä ennen kaikki miespuoliset henkilöt yleensä ovat vain nauraneet naisten kriiseilyille. Juteltiin siinä sitten ajatuksistani ja hän kertoi omia juttujaan, tajusin että molemmat meistä käy läpi lähes samantyylisiä ajatuksia näin kolmenkympin kieppeillä. Tämä henkilö on siis itse juuri joku aika sitten täyttänyt kolmekymmentä. Saatiin näistä jutuista hyvin mielenkiintoinen keskustelu aikaan ja itse nautin kovin kun sain vihdoin potea ihan kasvotusten jonkun luotettavan henkilön kansssa näitä juttuja. Hauskinta oli koko keskustelussa se, kun molemmat meistä sanoi samaa. Kun täyttää kolmekymmentä niin on olo että, ihan kun pitäisi nyt tietää millä tavoin loppuelämänsä viettää. Aivan kun tässä vaiheessa tajuaisi vasta silleen aikuisten oikeasti elämän ajan kulun nopeuden ja oman itsensä haavoittuvuuden ja kuolevaisuuden olemassa olon. Molemmat myös todettiin että nyt vasta tietää kuka ja millainen itse on. Ja sen mikä on oma tapa käsitellä asioita ja sen että loppupeleissä monilla niillä asioilla ei ole elämässä mitään väliä mitä on joskus luullut. Aivan kun meistä molemmat olisi valmiita ottamaan elämän ja tulevaisuuden vihdoinkin vastaan sellaisena kun se on. Tietenkin tiedostaen mitä itse elämänsä ja hyvinvointinsa eteen kannattaa yrittää tehdä.

Voin uskoa että monesta tämä koko jupinani saattaa kuulostaa todella tyhmältä. Uskon kuitenkin että on muutamia ketkä tajuaa nämä jutut. Tämmöinen minä olen, hyvin herkkä ja ajatteleva.

Nonii, hypätäämpäs taas nyt tähän päivään.

Tänään aamulla heräsin aikaisin. Aikaisin siksi kun vauva huuteli jo sängystään nälkäänsä. Eilen mulla oli tarkoitus siivota tänään koko päivä, kuitenkin sitten aamun mittaan tajusin että annan itselleni luvan tänään olla tekemättä mitään epämiellyttävää. Tänään aion tutstua uuteen tietokoneeseen ja tietenkin hoitaa samalla pakolliset hommat. Tänään saan istua sohvalla kone sylissä vaikka koko päivän ja kirjoittaa jos siltä tuntuu. Oon itseasiassa noudattanut aika hyvin tätä ajatusta ja istunut aika paljon sohvalla kone sylissä.

Mä en tiedä miksi mulle aina on ollut kaikki syntymäpäivät jotenkin haikeita. Useimmiten aina omana syntymäpäivänäni tunnen lähinnä semmoisia tunteita että haluaisin laittaa puhelimen,verhot ja ikkunat ja kaikki kiinni ja ajatella nyt asioita vähän itsekseni. Se on vaan semmonen hetki minkä tarviin. Sen kummemmin selittelemättä, vain oma hetki.

Kaikesta huolimatta, Onnea ihana minä.

Tuli muuten mieleen vielä että, paljastin blogini olemassa olon silloin lauantaina mökillä miehelleni ja muutamille ihmisille ketä mökillä oli. Olen siis vihdoin tullut blogikaapista ulos ;)

comments powered by Disqus