ajatuksia

Ulostulo

Mä nyt sitten lopulta teinkin niin, että rupesin kirjoittamaan tätä blogia omalla naamallani. Alkuperäinen ajatushan mulla oli se, että itseäni en paljasta, koska on huomattavasti helpompaa kirjoittaa henkilökohtaisia mietteitä ilman että kukaan voi kysyä miksi kirjoitin näin tai noin. Ehkä mulla on ollut myös pelko siitä, että jos joku oikeasti lukee ajatuksiani, pitää hän minua tyhmänä. Olenhan elämässä jo huomannut monta kertaa sen, että joissain asioissa minulla on selvästi vähän kiemuraisempi ajatusmaailma kun monilla muilla. Ja sen, että aina ei kannata omia ajatuksiaan tuoda julki koska siitä saa hyvin herkästi hullun maineen. Aion tästä lähtienkin uskaltaa kirjoittaa mietteistäni melko rehellisesti. Toivon että en loukkaa ketään etenkin kun tapani kirjoittaa ja julkaista tulee yhtä spontaanisti.

Hullun maineen jos saan, se ei minulle ole ollenkaan uusi juttu. Sain hullun maineen nuorempana jo silloin kun vietin elämästäni kolme viikkoa ns, mielisairaalan osastolla. Tämänkin asian, tai tämän asian myöntäminen minulle oli joskus hyvin vaikeaa koska muutamien ihmisten asennotuminen minua kohtaan muuttui selkeästi. Silloin ajattelin, että se on asia mistä ei kannata puhua. Nykysin se on asia mistä olen hiukan ylpeä. Olin nimittäin aika kova jätkä silloin kun uskalsin hakea itselleni apua ja ottaa apua vastaan kun sitä tarjottiin. Hoitojaksoni jälkeen tosiaan huomasin kuinka muutamat ihmiset yritti kierrelleen udella asiasta (humalassa, ei koskaan selvinpäin), nauroin itsekseni silloin salaa ja esitin tyhmää. Mä olen sen verran ilkeä ihminen että jos multa ei osata asioita suoraan kysyä niin heittäydyn monesti semmoiseksi että olevinaan en tajua mistä on kyse. Siinä sitten katselen hymyillen ihmistä joka ei saa mielestään tarpeeksi irti kertomuksestani, vaan koittaa salamyhkäisesti kysellä kierosti lisää. Leimaamisesta vielä sen verran että, sairaalajaksostani on siis aikaa todellakin usea vuosi. Itsesiassa todella usea. Vielä näin vuosien jälkeenkin olen joutunut tilanteisiin jossa selvästi huokuu se että olen joskus ollut mielisairaalassa.

Poikkesin muuten nyt taas vähän sivuraiteille tässä kirjoituksessa. Eli alkuperäinen tämän postauksen pointti oli nytten se, että tosiaan tulin nyt lopullisesti ulos blogikaapista. Jännä että sekin tuntui aika vapauttaalta. Jos joku miettii miksi nimimerkkinä on täällä ariettegrants niin kerrompa sen tarinan :D elikkä siis, kun löysin itseni haaveilemasta kirjoittaa blogia, päätin että nyt on aika aloittaa kirjoittaminen. Löysin itseni alunperin lilyn sivuilta ja rupesin sinne rakentamaan blogia. Seuraava askel olikin nimimerkin valinta. Nimimerkin keksiminen ei koskaan ole helppoa ja minä ainakin inhoan aina sitä kohtaa todella paljon. Itse koitin miettiä nimimerkkiä ja kun en vain keksinyt niin päätin ottaa lapseni apuun tähän hommaan. Lapset oli just katsomassa jotain lasten ohjelmaa (kätkijät?) josta tyttäreni sanoi että Arietta. Kuten jo voi arvata niin Arietta on siis kyseisen elokuvan päähenkilön nimi. Kun minulle ei pelkkä Arietta riittänyt niin päätin heittää siihen loppuosan tuurilla. Hetken katselin ympärilleni ja osuikin silmiinii teksti grants. Viskin ystävät saattaa tunnistaa tutun nimen siis :D

Näin yksinkertainen oli nimimerkkini tarina, eli sillä ei sen kummempaa outoa merkitystä ole. Nimeni ei siis ole Arietta. Olen vain tylsästi Jenni.

Jos joku miettii että mitä tapahtui entiselle blogilleni, niin se on vähän mysteeri minullekkin. Se vain tuntui pahalta. Vaikka kirjoitinkin sinne omiakin juttujani niin en osannut siellä julkaista kuitenkaan kirjoituksistani oikein mitään. Vaikka ne jutut ja ajatuket siellä olivatkin aitoja niin silti tuntui että se blogi ei ollut aito osa itsestäni. Tai oli kyllä mutta ei kyllä ollut. Ehkä silloin alunperin kun sitä aloin kirjoittamaan en uskaltanut tuoda ajatuksiani julki niin hyvin kun nytten. Silloin vielä minulta puuttui se itsevarmuus mitä olen löytänyt itsestäni vasta nytten kolmenkympinkriisin keskellä. Kirjoitin siis sinne jotenkin todella hillitysti, ja ajatellusti. En näin rehellisesti. Muutenkin se blogi oli ehkä enemmän semmoinen lapsista kertova, koska niistä on vain helpompaa puhua. Haluan kuitenkin kirjoittaa paljon myös siitä kuka olen, ja siitä että en ole unohtanut äitiyden ja elämän kolhujen myötä itseäni. Enkä aio unohtaa, vaikka elämäni aikana itsevarmuuteni ja minuuteni on yritetty tuhota muutamia kertoja täysin. Haluan myös kirjoittaa siitä kuinka olen itseni palasista pikkuhiljaa koonnut kokonaiseksi ihmiseksi. Ylipäänsä pointtina on se että, haluan vain kirjoittaa, en mitään muuta. Aiheet hyppikööt laidasta laitaan, kunhan vaan saan kirjoittaa :)

comments powered by Disqus