menneisyys

Vuosi sitten

Viikko (tai no melkein pari) onkin vilahtanut tässä ohi mukavasti flunssapotilaita hoidellen. Nenäliinoja, suihkeita ja kaikenmaailman flunssan karkoitus keinoja onkin tässä talossa käytetty ja kokeiltu oikein urakalla. Tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki alkaa olla jo parantumaan päin... paitsi minä joka en siis ole vieläkään flunssaa itselleni saanut. Kaikilla muilla se onkin jo paranemaan päin tosiaan, vauva on vielä aika tukkoinen. Tässä varmaan käy juurikin niin kun epäilinkin, kunhan kaikki muut ovat toipuneet ja minä huokaisen helpotuksesta, herään aamulla tukossa ja kunnon flunssassa. Lääkäriä ei olla hirveästi tarvittu. Vain kaksi kertaa! Vauvaa käytin tarkastuksessa ja mies saikin itselleen antibioottikuurin kun tauti oli menossa jo poskionteloita kohti.

Ajattelin tosiaan hetkeksi istua paikoilleni ja rauhoittua koneen ääreen. Tulla kertomaan semmoiset pikakuulumiset. Oikeastaan ei nyt kyllä mitään tuota flunssaa kummempaa kerrottavaa ole, mutta nyt on selvästi oikea hetki nauttia näpytyksen äänestä. Lapset laitoinkin tänään nukkumaan jo heti seitsemän jälkeen ja pienen ulkoilun jälkeen pikkuruiset nukahtikin nopeasti.

Huomenna on tasan vuosi siitä kun tapahtui yllättäviä asioita. Muistan kun aamulla heräsin suht aikaisin, oltiin siskoni luona Turussa käymässä ja juurikin sinä aamuna oli tarkoitus lähteä ajamaan kohti kotia. Pitkä matka edessä, melkein 700 kilometriä. Normaaliin tapaan menin aamulla raskausmahani kanssa pissille, oli jotenkin outo tunne. Jotenkin oudon kevyehkö olo. Okei, sillon vielä en tajunnut mistä oli kyse.. kuvittelin vaan raskauden tekevän outoja oireita ja päätinkin lähteä vielä ikeaan. Ikeassa hetken shoppailtua tunsin jotain valahtavan vähän housuun. Hetkenpäästä tunsin jotain vielä enemmän, lämpimän holahduksen ja samantien aivoissa raksutti ”tämä on muuten tuttu tunne” jep, lapsivedet.

Siitä alkoikin pikkuinen paniikki. Ei, meidän pitää mennä kotiin, ei en halua synnyttää täällä, eieieieiei mulla on laskettuun aikaan vielä reilusti yli kuukausi! Tilanne oli ehkä myös vähän koominen, vaikka tiesin että mulla meni lapsivedet niin vielä tyksiin ilmottautuessa sanoin että ”ei, ei se kyllä varmaan lapsivettä ole” tyksissä minulle tehtiin kokeita,ultrattiin ja todettiin lapsivesitikun olevan positiivinen. Se hetki tuntui todella epätodelliselta. Minullako lapsivedet mennyt? Nyt jo? Eihän se nyt ole mahdollista!Mulla on tähän asti jokainen synnytys alkanut vasta silloin kun laskettuaika on oikeasti lähellä. Eihän mulla ollut etes oikeastaan supistuksia.

Tyksissä otettiin käyrää ja jokin näyte ja annettiin kortisonia vauvan keuhkoja kypsyttämään. Itkusilmässä haarat auki yritin sopertaa lääkärille, että minun on aivan pakko päästä Joensuuhun nyt. En todellakaan voi jäädä näin kauas kotoa. Lääkärit luonnollisestikkin olivat sitä mieltä että ei, minnekkään muualle ei mennä kun osastolle. Kuitenkin päättivät soittaa Joensuuhun ja keskustella synnytyslääkärin kanssa. Koska minulla on taustalla kolme synnytystä jotka kaikki ovat olleet enemmän ja vähemmän pitkiä ja etenkin kolmas synnytys erityisen pitkä ja nyt ei supistuksia ole eikä muuta, niin päättivät he yhteistuumin että saan lähteä Joensuuhun. Sillä ehdolla että mies tietää matkalla olevien sairaaloitten sijainnit ja että heti mennään lähimpään sairaalaan kun tuntuu yhtään siltä.

Voitte varmaan kuvitella kuinka jännittävä kotimatka meillä oli. En uskaltanut liikkua yhtään koko matkan aikana kun pelkäsin liikkeen käynnistävän synnytyksen. Mies ajoi nätisti, reippaasti ja tyynesti koko matkan. Hän vaikutti siltä että kaikki on oikein hyvin eikä tarvitse jännittää, jälkeenpäin hän on kertonut että oli niin paniikissa että ei oikein tajunnut koko tilannetta.

Päästiin joensuuhun sairaalaan, kirjauduin sinne sisään ja pääsin suoraan synnytys-saliin odottelemaan omaa huonetta. Tästä alkoi erittäin pitkät melkein kaksi viikkoa....

Tätä koko hommaa on sinänsä hauska muistella nyt. Nyt kun siitä on jo vuosi. Oikeastaan koko tätä synnytys touhua en ole pystynyt muistelemaan hirveämmin tämän vuoden aikana. Kaikki siis meni hyvin, mitä nyt pitemmän kaavan kautta ja vauva leikattiin ulos vasta 21.9

nuo viikot oli minulle henkisesti erittäin rankkoja. Niin rankkoja että niiden muistelusta tuli minulle vaikeaa. Pelkäsin koko sen pari viikkoa niin älyttömän paljon. Olin muutenkin pelännyt aivan koko raskauden ajan rajuhkon verenvuodon takia. Ja koko raskaudesta ja synnytyksestä muodostui todella pelottava asia, koska se oli oikeastaan enemmänkin henkistä helvettiä menettämisen pelon takia kun ihanaa maha aikaa.

Tuohon pariin viikkoon sisältyy monta synnytyksen käynnistämisen yritystä. Oli pilleriä, ballonkia, rappusten kävelyä ja muita kohdunkaulaa/supisteluja provosoivia juttuja. Olin sen koko pari viikkoa rajulla ab kuurilla, verikokeita otettiin päivittäin ja vauvan sydänkäyrää monta kertaa päivässä. Käynnistys yritykset sai minulle eritäin kipeän olon, ja vaikka minkälaista synnytystä ennakoivaa vuotoa. Jokaisesta käyrään piirtyneestä supistuksesta iloittiin aina hoitajien kanssa, kuitenkin aina nukkumaan mennessä supistukset laimeni. Viikon jälkeen jo homma kävi omassa päässäni niin rankaksi että muistan kun rupesin itkemään jokaisen uuden vastasyntyneen nähdessä. Muistan kuinka juttelin naisten kanssa ketkä olivat tuleet edellisenä päivänä synnytyksen käynnistykseen ja seuraavana aamuna kun heräsin, kävelivät he vastaan minua vauvat sylissä. Monet tuli sinne odottamaan synnytystä, synnyttivät ja kerkesivät jo kotiutua ennen kun minä olin etes edennyt minnekkään. Osaston aulassa oli hylly jossa oli vauvakirjoja ja liberolaukkuja joita sai vastasyntyneiden vanhemmat ottaa. Muistan kun aina aamukahvilla laskin ne laukut ja kirjat ja totesin että taas on viisi kirjaa/laukkua lähtenyt. Mulla oli niin järkyttävä ikävä kotiin ja lapsia ja miestä että meinasin jo oikeasti ruveta pimahtelemaan siellä ihan kunnolla. Hoitajat olivat ihania ja ymmärsivät ja osasivat lohduttaa oikein.

Yhtenä päivänä lääkäri minulle sanoi, huomenna voit käydä olemassa kotona pari tuntia. Tulet takaisin sairaalaan ja jos vauva ei ole yön aikana syntynyt, tehdään aamulla sektio.

Itkin ja nauroin pelosta ja ilosta varmaan yhtäaikaa. Voi olla että ne muutaman kerran katsoi että nytkö se sekos siihen ihan tosissaan.

Loput arvaattekin, kävin kotona,menin sairaalaan, heräsin aamulla, kävin suihkussa ja heitin tukisukat jalkaan ja siitä alkoi matkani kohti leikkaussalia.

Synnytyskertomusta en nyt tähän tee, uskon että sen kirjoitan vielä ehkä jopa lähiaikoina jos vaan millään kerkeän. Oon todella iloinen nyt kaiken tuon jälkeen että olen kuitenkin päässyt jo yli koko synnytyksestä henkisesti. Olen aina pelännyt leikkauksia ihan järkyttävän paljon, niin ”suunniteltuun yllätys sektioon” pääseminen/joutuminen oli minulle todella järkyttävä kokemus, vaikka kaikki menikin juurikin niin hyvin kun vaan voi toivoa, olin hyvin traumatisoitunut kauan.

Muistellessa näitä tuntuu taas mahassa oudolta. Nyt kuitenkin voin vaan hymyillä ja todeta että minun pienestä vauvasta tulee muuten taapero n. kahden viikon päästä! Hyvin me ollaan pärjätty, todellakin! Vaikka tämä raskaus olikin yksi henkisesti rankimmista kokemuksista mitä minulla on ollut, olen huippu onnellinen että sain kokea sen ja että kaikki päättyi aivan ihanasti!

comments powered by Disqus