Hikinen Ilosaarirock 2018

Pääsin pitkästä aikaa tekemään töitä Ilosaarirockin parissa. Olen tietoisesti vältellyt työvelvoitteita kyseisessä tapahtumassa viime vuosina, mutta nyt ajattelin osallistua. Ja isosti osallistuinkin.

Viikonloppu oli erittäin rankka. Työtunnit ja juoksemisen paikasta toiseen kestää, mutta liki 30 asteessa pyörivätä lämpötilat ja paahteinen aurinko ottaa aina minulla niin voimille, että tukalaksi meni viikonloppu.

Siitä huolimatta viikonloppu oli huikean hieno ja sain aikaiseksi kelvollista kuvamateriaaliakin. Ajattelinkin siis jakaa muutaman sanasen kuvaamistani artisteista ja keikoista.

Aloitetaan vaikka sunnuntain pääesiintyjästä Jack Whitesta. Keikasta ei itselle jäänyt käteen oikein mitään muuta kuin kourallinen kuvia. En ole itse ollut koskaan kuvaamassa liveaktia, jossa kaikki 20 kuvaajaa sullotaan lavan edessä olevaan "piikkiin". Kaikki pieneen sumppuun mahdollisimman kauas artistista. Käytännössä kuvia syntyi vain 200mm polttovälillä järkevästi. Mutta onneksi kaikkeen pystyy sopeutumaan. Niin ja toisaalta olisihan kuvaajien pääsy etualalle voitu kieltää kokonaankin.

Jack White esiintyi sunnuntaina viimeisenä päälavalla aneemisen oloiselle yleisölle.

Henkilökohtaisesti viikonlopun odotetuimmat olivat Huora ja Lasten Hautausmaa. Ensin mainittu ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Keikka oli valtavan energinen alusta asti ja yllättävän harvalukuiseksi jäänyt yleisökin oli liekeissä. Kuvaaminen oli alusta asti helpon tuntuista ja jotenkin onnistuin itsekin innostumaan niin, että jopa jalkakin saattoi hakata tahtia. Kaiken energisyyden lisäksi Huoran laulaja Anni Lötjönen nautti silminnähden omien sanojensa mukaan itselleen erittäin tärkeästä festivaalista.

Lasten Hautausmaa oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin. Pidän yhtyeestä erittäin paljon, mutta kuvaaminen kyseisen orkesterin kohdalla on haastavaa. Itse en ainakaan tuntenut saavani minkäänlaista kontaktia kolmen ensimmäisen kappaleen aikana lavalle. Ja tällä tarkoita sitä, että en vain saanut sopivia tilanteita tarttumaan kameraan. Syytä en tiedä, mutta niillä mennään mitä on. Keikka sen sijaan muuten oli oikein mainio aloitus sunnuntaille. Krapulaansa pois ryystävä koomainen yleisö oli oikein sopiva kohde synkille veisuille. Ja edelliskesän keikkaan verrattuna soittokin sujui vakuuttavammin. Jos siis muistan oikein.

Helsinkiläinen Ursus Factory veti maton totaalisesti jalkojen alta. Alun sekoilu soittimien ja pedaaleiden kanssa viihdytti selvästi yleisöä, mutta omalla kohdalla se aiheutti lähinnä kämmenen taputtelua otsaan. Maltoin kuitenkin seurata spektaakkelin loppuun ihan vain todetakseni, että kyseessä on erittäin taitava ja viihdyttävä carage-orkesteri. Viihdyttävä niin musiikillisesti, kuin ulkomusiikillisestikin.

Nightwish on aina takuuvarmaa tavaraa visuaalisesti. Päälavalla perjantaina esiintyny Kiteeläisorkesteri vakuutti showllaan ja täytti päälavan edustan mukana laulavalla yleisömassalla. Pyrot, valot ja musiikki kokonaisuutena oli todella vaikuttavaa katsottavaa. Siis sen ajan mitä itse pystyin sitä seuraamaan. Valitettavasti jouduin kiireen takia jättämään ilotulituksenkin väliin.

 Tähtiteltan energiapallo oli Olavi Uusivirta. Pari kertaa olen kyseisen kaiffarin esiintymisen nähnyt ja jotenkin vain tuntuu siltä, että kerta kerran jälkeen keikat ovat hikisempiä ja energisempiä.

 Koko festivaaliviikonlopun henkilökohtainen onnistumiseni tuli puolalaisen Behemoth-yhtyeen kohdalla. Erittäin raakaa death metallia vääntävä yhtye on toiminut jo kohta 30 vuotta ja vakuuttavalta touhu vaikuttaa edelleen. Upeaa pyrotekniikkaa, taitavasti soitettua musiikkia, hienot valot ja koko kokonaisuus lavalla oli hieno kokemus. Kuvista kuitenkin tärkeimmäksi jäi alla oleva. Tunnelma on täysin päinvastainen keikan kokonaisuuteen verrattuna ja juuri siksi kuva tuntuu erityisen tehokkaalta.

Vielä jäi vaikka mitä kertomatta ja ainakin 50 kuvaa jakamatta, mutta pakko jättää asioita hautumaan, ettei tule mitä tahansa julkaistua.