sanomalehti

Joskus onnistuu, joskus ei

Olen jo jonkin aikaa miettinyt blogin aloittamista. Oikeastaan vain siitä syystä, että usein töissä tulee mietittyä mikä kuvaamisessa tuntuu hyvältä ja mikä saa naaman vääntymään alaspäin. Vaikka työstäni pidänkin todella paljon, joskus on päiviä jolloin mikään ei luista tai maistu. Joskus taas kaikki menee juuri niin kuin on suunnitellut tai jopa paremmin.

Miksi ensimmäisen postauksen kirjoittaminen on niin vaikeaa, vaikka ideoita on ollut viime aikoina vaikka millä mitalla? Varmaan siksi, että jotenkin sen avauksen haluaisi olevan edes jollain tavalla säädyllinen ja mielenkiintoinen. Aion siis ainakin yrittää.

Useimmiten keikalle – joiksi siis töissä kaikkia lähtöjä tulee kutsuttua – lähtiessä tulee aina suunniteltua koko homma etukäteen. Sitten takaisin palatessa mikään ei mennyt niin kuin piti tai kuvat eivät ole lähelläkään sitä omaa ajatusta, vaikka kuinka hyvin olisin etukäteen asiaan tutustunut. Toistaalta eipä sillä ole oikeastaan väliä, sillä etukäteen ajattelu antaa oikeastaan vain ideoita, joista ne kuvat sitten syntyvät myöhemmin. On tietenkin tilanteita joihin ei voi edes varautua, mutta itselläni on silti tapana aika kuvitella päässä kuvaustilanne etukäteen. Oli siitä sitten iloa tai ei.

Ja se kuva, jota suunnitelin etukäteen, on tuossa alempana. Olin lähdössä loppuviikosta toimittajan kanssa Joensuun Areenaan kuvaamaan juttuun haastateltavaa henkilöä. Jutusta ei minulla hirveästi ollut tietoa, mutta sen tiesin, että koripalloa aihe sivuaa. Luulin siis meneväni kuvaamaan harjoituksia. Tämänkin olisi ehkä voinut selvittää etukäteen kysymällä esimerkiksi toimittajalta. Paikalle päästyäni huomasin, että joukkueesta ei kuulu pihaustakaan ja henkilökunta purkaa koreja pois pelikentältä. Heti korien purkamisen jälkeen alkaisi mattojen levitys kentän päälle. Olen pulassa, mietin.

Löysin käytävältä eri kyydillä tulleen toimittajan sekä haastateltavan. Pyysin heti alkuun saada hoitaa kuvauksen alta pois, koska olin sopinut tapaamisen tunnin päähän. Normaalisti siis yleensä kuuntelen haastattelun ja kuvaan vasta sen jälkeen. 

Olin suunnitellut kuvaan joukkuetta ja pelitilanteita, sekä varsinaiseksi pääkuvaksi poseerauksen pallon kanssa. Hankalaa vain toteuttaa jos ei ole joukkuetta ja kenttäkin viedään nenän edestä. Lopulta sain suoritettua muutaman aiheen juttua varten. Onneksi aiheeseen liittyvää tavaraa löytyi ympäri harjoitusalueen reunoja ja pääsin vielä hyödyntämään hieman pilven raosta pikistänyttä aurinkoakin. Kuvauksen jälkeen kuitenkin tuskastelin huonoa tuuria ja onnetonta omaa suoritusta, ja sen jälkeen painoin pään rintaan ja riensin kohti uusia pettymyksiä.

Joensuun Katajan naisten joukkueessa pelaava Ninni Hoskonen

Kuvittelin siis etukäteen ottavani juuri tämän kuvan. Kaikki oli hyvin, kunnes tulin takaisin toimitukseen ja tajusin, että näitä kuvia on nähty sata ja tuhat eri ihmisistä, joten kuva meni suoraan hyllylle. Hetken kuluttua tajusin, että voinhan käyttää tämän jossakin muualla. Ja vielä muistavalkoisena! Tämän lisäksi muut kuvaamani otokset toimivat todella paljon paremmin jutun yhteydessä, kuin olin ajatellut (juttu ei siis vielä Karjalaisessa ole ollut, vaan ilmestyy 30.11. lehdessä).

Loppuyhteenvetona voin sanoa, että suuressa osassa onnistuneista kuvista on taustalla muutakin kuin oma osaaminen. Sama koskee tietysti epäonnistuneita, mikä ei tällä kertaa ollut kauhean kaukana. Tässä tapauksessa työtä helpotti merkittävästi se, että kuvattava oli todella luonteva kameran edessä ja helposti ohjattavissa. Hetkeäkään ei tarvinnut miettiä, etteikö kuvista tulisi onnistuneita, kun vain itse hoitaisi teknisen puolen hyvin. Suuri kiitos siis kuuluu tässä tapauksessa ennen kaikkea kuvattavalle.

comments powered by Disqus