hei, mitä kuuluu?

Tiedättekö Leonard Bernsteinin sanat "to achieve great things, you need a plan and not quite enough time" Nämä sanat sisästäneenä ja tukka putkella olen mennyt menojani ulkomailla. Olen saanut kasvaa ja kokea mitä erilaisempia kokemuksia. Kaikkea siitä huikeasta fiiliksestä lentokoneen lentäessä pään yli ulkomailmakonsertissa Ibizalla, opiskelija-asuntoloihin, spontaaniin peukalokyyti retkeen Turkin rannikolla, EU komission nurkilla itseäni nipistämässä epätodellisena siitä, että olenko todella täällä, talvikarnevaaleista Maastrichtin torilla maailmanpyörässä ja monesta, monesta muusta kokemuksesta, joiden valokuvista saisin yhden jos toisen albumin täyteen muisteltavaa. 

Elämä ulkomailla on myös väsyttävää. Opiskellessani Lontoossa, olin aivan puhki tultuani Suomeen joululomille. Kaiken uuden omaksuminen sekä jatkuva ponniskelu uudessa ympäristössä, niin paljon, kun se antaakin, myös vie voimia. Opintokeväät olivat myös pitkiä, kun en pääsiäisenä irtiottolomalle lähtenyt.

Viimeiset puolitoista vuotta rankkaa vasta olikin, hyvin eri syystä, kuin tuolloin Lontoossa. Monta isoa palloa pompottavana en ollut aivan henkisesti valmis edessä oleviin koetuksiin. Henkinen rasitus usein myös aliarvioidaan. Kun ympäristössä kaikki muuttuu kerralla ja painolastia riittää, ei ihme, että väsyttää.

Hyvin erilaisissa kaupungeissa, hyvin eri elämäntilanteissa. Kansainvälisen työelämän pyörteissä tuo vasemman kuvan kandiopiskelijan freesi ilme on kyllä vaihtunut väsymykseen hehe

Olen luolteeni aika utelias ja sanoisin myös, että hyvin aikaansaava. Kun on suunnitelma ja liian vähän aikaa toteutukseen, syntyy huimia juttuja. 

Mistä se tasapaino, jaksamisen ja tekemisen välille sitten syntyy? Suunnittelu on usein myös näkymätöntä henkistä valmistautumista ja varsin arvokasta sellaista, kun ulkomaille lähdöstä on kyse, jonka avulla jaksaa, kun tekeminen tuntuu rankalta. Kunhan on aikaa myös palautumiseen, säilyy into. Joku juju, täytyy myös olla. On myös sallittava itselleen koti-ikävä ja, että välillä tutussa ja turvallisessa palautuu entisiin mittoihinsa kaikista parhaiten. Joskus askel taaksepäin on myös samaan aikaan valtava loikka eteenpäin. 

Muiden ei myöskään tarvitse ymmärtää minne olet tasantarkkaan menossa, kunhan itse tunnet, että asialla on Sinulle merkitystä. Liian moni tyytyy samaan vanhaan uuden mahdollisuuden eteen tullessa. Jahkaillaan ja varmistellaan, onko asiassa nyt varmasti järkeä. Entä sitten? Eikö uupps ole parempi, kuin entä jos? Mieluummin "en voi uskoa että tein tuon, kuin kumpa vain olisin uskaltanut/lähtenyt/tehnyt/kokenut". Virheitä sattuu ihan varmasti, olit sitten Naantalissa tai Antarktikalla. Eikö olekin huimaa, että elämä on mitä sitä ikinä tavoitteleekaan? Tasapainon löytäminen vaan on ehkä haasteellista. 

Tällä hetkellä koitan, elää ajatuksessa, ettei kaikkea hyvää ei tarvitse kokea nyt heti. Voi vähän odottaa ja katsella. Jopa nauttia paikallaanpysymisestä, koska sitä kuitenkin maailman tuulissa huomaan kaipaavani, "miksi en ottanut enemmän irti Suomi hetkistä". Mitään maagista kaaviota malttamattomuuden selättämiseksi en osaa esittää. Muuta, kun ehkä sen, että jokaisessa hetkessä on jotain hyvää ja tärkeää. Välillä sitä ei ensiksi tajua, miksi suunnitelmat muuttuvat, mutta ennen pitkään syntyy ahaa-elämys. Nyt tiedän miksi ja miten asian X kanssa tulisi toimia. 

Olin Brysselissä, kun Amy Winehouse dokumentäärielokuva tuli ulos. Siitä yksi ajatus jäi erityisesti mieleen: "elämä opettaa miten sitä tulisi elää". 

Eli no worries, vaikka kaikki kuviot eivät vielä olisi selvillä. Muistellaan tätäkin jaksoa myöhemmin lämmöllä, koska kaikessa  on kuitenkin jotain hyvää. 

Pähkinänkuoressa, minulle kuuluu tällä hetkellä pientä levottomuutta, sopeutuminen on käynnissä ja innoissani kesää kohti menossa. Mitä teille kuuluu? 

comments powered by Disqus