treeni

Talvipyöräilyn iloja

Tämän tekstin oli tarkoitus kertoa siitä, kuinka korvaavien treenien tekeminen on tuskan ja kidutuksen sijaan tuntua minusta ihan mukavalta. Ostin telakkatuomion saatuani läskipyörän ja olen suorastaan hieman ihastunut maastopyöräilyyn sen myötä. Lisäksi minulla on käytössä Wattbike, jolla ajelu on tavallista kuntopyöräilyä motivoivampaa, koska harjoituksen aikana voi sykkeen lisäksi seurata tarkasti tehoa ja pyöritystekniikkaa. Sunnuntaisen reilun tunnin VK-hiihdon jälkeen havaitsin treenin olleen niin mukavaa sujuttelua, että olin kokonaan unohtanut hiihtäväni vain siksi, etten juoksemaankaan pysty. Lisäksi hiihdin vapaata, joka on ollut minulle niin paljon perinteistä vastenmielisempää, ettei niin vaikeaa voitelukeliä olekaan, etten mielummin hinkkaisi pitovoitelua pohjaan ja tekisi lenkkiä lipsuvilla tai tökkivillä suksilla kuin lähtisi haromaan luistelua. Nyt hiihto oli kuitenkin suorastaan hauskuutta. Aika hyvin naiselta, joka on joskus ajatellut, ettei pysty nauttimaan mistään muusta harjoitusmuodosta kuin juoksemisesta.

Kun tasapaino riittää, voi polkiessa ottaa kivoja kuviakin.

Sellaista tekstiä luonnostelin mielessäni, kun eilen illalla lähdin polkemaan läskipyörälläni noin puolentoista tunnin lenkkiä. Lähden Väylänvarresta polkemaan sisämaahan loivasti nousevaa latukoneen pohjaamaa uraa höytyväisessä lumisateessa samalla mietiskellen, että jatkossa poljen vain kelkkauria, sillä tampattu paana oli kuin tiellä ajelemista. Ei kovin vaihtelevaa ja tasapainoa haastavaa, mutta toisen puolikkaan lenkistä pääsisin nauttimaan kelkkaurista.

Pääsen Ritavalkean kylkeen lenkkini kauimmaiseen pisteeseen ja on aika etsiytyä kelkkauralle. Sitä onkin edellisten lumisateiden jälkeen ajanut vain yksi moottorikelkka, eikä sen jälki ole kova raide, kuten kelkanjäljet tavallisesti, vaan renkaita muljuttavaa höttölunta ja kaiken lisäksi monin paikoin niin kalteva, että pyörä luiskahtaa väkisin uran sivuun. Onneksi puolimetriseen hankeen on pehmeä kellahtaa. Parhaimmillaan olen ehtinyt juuri napsauttaa kengät kiinni lukkopolkimiin, kun löydän itseni jo uudelleen hangesta. Lumisadekin yltyy, niin että seuraavan töyssyn havaitseminen on hankalaa.

Kun tasapaino ei riitä, syntyy kauniita lumienkeleitä.

Huumori meinaa loppua, kun kömmin ylös lumesta noin kolmannenkymmenennenseitsemännen kerran ja samaan aikaan Spotify arpoo kuulokkeisiini Jarkko Martikaisen biisin "Raato raahautuu". Tekee mieli jättää pyörä hankeen ja juosta Rovaniementien laitaa pois. Muistan kuitenkin, että pyörä on kallein omaisuuteni ja jalkojeni paranemisen arvoa ei voi edes rahassa mitata, joten jatkan vääntämistä.

Lopulta lukkopolkimet tai kengänpohjat ovat jo niin tukossa lumesta ja jäästä tai sitten klossit kaatuilusta löystyneet, etteivät lukot pysy enää kunnolla kiinni vaan napsuvat auki, kun yritän pyörittää voimakkaammin. Viimeisillä kilometreillä luovutan kelkkaurien suhteen ja poljen loppumatkan aurattua pyörätietä. 18 kilometriä ja 2 ja puoli tuntia, vauhdikas laji tämä pyöräily.

-marika.

comments powered by Disqus